Joskus näyttää siltä, että me kristityt jaamme toisemme erilaisiin kategorioihin. Keskeisimpänä jaotteluna taitaa monesti olla jako onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Onnistuneisiin kuuluvat ne, jotka eivät ole näkyvästi langenneet, eivät kokeneet avioeroa ja muutenkin käyttäytyvät vallitsevan yhteisön arvojen ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Epäonnistuneet ovat taas niitä, joiden elämässä on tapahtunut ei-sallittuja särkymisiä. Heillä ovat saattaneet ihmissuhteet rikkoutua näkyvästi, heillä saattaa olla tuomittavia riippuvuuksia ja tapoja, joista eivät ole päässeet eroon.

Onnistuneiden ja epäonnistuneiden välillä taitaa yleensä olla ylitsepääsemätön kuilu. Epäonnistunut pääsee korkeampaan kategoriaan vain, jos hänen onnistuu muuttamaan elämäänsä. Tosin jotkut ovat kokeneet sellaisia lankeamisia, joiden tähden he kantavat läpi elämänsä epäonnistumisen leimaa.

Onko meillä kristityillä todella oikeutta tai varaa jakaa toisiamme tällaisiin luokkiin? Kuinka vaikeaa meidän olisi tunnustaa, että todellisuudessa me olemme kaikki ihan yhtä syntisiä? Täysin syntisiä, vailla mitään selittelyjä?

Tähän aiheeseen liittyy 3. Mooseksen kirjan opetus spitaalilaista. Spitaalihan on kuvaus synnistä. Spitaaliset tuli sulkea Jumalan seurakunnan ulkopuolelle, he joutuivat alempaan kastiin. Mielenkiintoista ja puhuttelevaa on kuitenkin se, että luvun 13 mukaan papin tuli julistaa puhtaaksi sellainen spitaalinen, joka oli täysin spitaalin vallassa. Jos siis spitaalisessa ei enää löytynyt yhtään tervettä paikkaa, papin tuli julistaa hänet puhtaaksi ja hän sai jälleen kuulua ”onnistuneiden” yhteisöön.

Jeesus voi julistaa puhtaaksi vain sellaisen ihmisen, joka on tullut näkemään totaalisen vararikkonsa. Ihminen, joka näkee selittelemättä ja puolustelematta oman syntisyytensä, saa kuulla Jumalalta yksipuolisen julistuksen: sinä olet täysin puhdas.

Todellisuudessa Jumalan seurakuntaan voi kuulua vain kokonaan spitaalin saastuttamia ihmisiä. Syntisyytemme tulee esille eri tavoin, toisen syntisyys näkyy kaikille, toinen onnistuu piilottamaan sen isolta yleisöltä. Me kristitytkin olemme itsessämme täysin syntisiä ja siksi saamme omistaa Jumalan lahjoittaman vanhurskauden. Hän julistaa jumalattoman vanhurskaaksi.

On surullista, että seurakunta ei ole aina se Augustinuksen kuvaama syntisten sairaala, jossa Ylilääkäri hoitaa meitä syntisairaita ja jossa saamme olle osatyössä Hänen kanssaan. Tässä sairaalassa osat vaihtuvat, tänään minä tarvitsen leikkausta ja hoitoa, huomenna sinä. Tänään minä saan olla kutsumassa toisia sairaanhoidon piiriin, huomenna sinä saat toimia toisen haavojen sitojana. Tällaisessa seurakunnassa ei voi olla jakoa onnistumisten perusteella. Ja tällaiseen seurakuntaan uskaltaa tulla haavoitettu syntisairas ihminen, koska hän tapaa toisia samanlaisia ihmisiä. He kaikki ovat samalla tasolla, he tarvitsevat yhtä paljon Lääkäriään, joka on Vapahtaja Jeesus Kristus.