Luin hetki sitten erään toisen kristityn blogia ja järkytyin miten kateelliseksi tulin. Kirjoittaja kirjoitti niin hyvin armosta, ja sen sijaan, että olisin ollut hänestä ja hänen sanomastaan kiitollinen, minä puhisin kateutta ja omaa huonommuuttani.
Siitä heräsi ajatuskulku, että kuinka paljon minä – ja ehkä joku toinenkin – rukoilenkaan siunausta elämääni ihailun tarpeesta? Mietin, haluanko vapautua synnin otteesta ja anon pyhitystä siksi, että Jumala saa kunnian vai, että minä näytän paremmalta? Haluanko kokea Jumalan voimaa ja armoa siksi, että minut nostettaisiin jalustalle vai jotta Jumala voisi koskettaa kärsiviä ihmisiä? Vastaus on kalvavan epämiellyttävä.
Mitä on se valo, jota meistä tulisi loistaa, jotta ihmiset ylistäisivät sen nähdessään Taivaallista Isää (Matt, 5:16)? Me ehkä ajattelemme, että meistä pitäisi näkyä eheyttä, voimaa, voitokkuutta, sanalla sanoen täydellisyyttä? Mutta synnyttääkö se kiitosmieltä? Jos joku hengellisesti köyhä näkee minun voitokkaan hengellisyyteni ja esimerkillisen elämäni, tuleeko hän siunatuksi ja suuntautuuko hänen katseensa taivaallisiin? Vai näkeekö hän korokkeella olevan ihmisen, jonka ”valossa” hän kokee olevansa entistä kurjempi? Haluanko minä siis sellaista kirkkautta, joka tekee minut suureksi mutta toiset pieniksi?
Entä jos me tarvitsemme pistimiä ja painoja juuri siksi, että tulisimme alas toisten tasolle? Entä jos Jeesuksen tarkoittama valo onkin Hänen omaa kirkkauttaan? Se kirkkaus taitaa päästä näkymään vain niiden kohtien kautta, missä meidät on haavoitettu, murrettu ja rikottu?
Uskallan vielä kysyä: entä jos Jumalan suurin ongelma ei ole meidän heikkoutemme vaan vahvuutemme? Ja onko niin, että Jumalan siunaukset tulevat tälle kärsivälle maailmalle vain niiden elämämme säröjen kautta, jotka haluaisimme piilottaa?
Minä uskon, että Jumalan kansan keskuuteen puhkeaa vielä armoherätys. Uskon, että se tapahtuu niiden ihmisten kautta, jotka ovat särkyneet ja tulleet muiden silmissä käyttökelvottomiksi. Uskon, että heidän kauttaan tulee vielä loistamaan sellainen Taivaallinen kirkkaus, joka saa toisten alaspainettujen katseen kohti Ristiinnaulittua.
Hyviä oivalluksia ja hyviä kysymyksiä..Olen ollut niin väsynyt hengellisyyteen. Pakenen välillä ihmisiä, ja heidän vaatimuksiaan, ja Jumalaakin kestää vain pala kerrallaan…mutta todellisuudessa se joka istuu kanssani kuilun pohjalla, kahlaa sydämen kuralammikot läpi, ja ottaa armosyliinsä kun kaikki sekaisin ja arki hiertää paineen alla, on kuitenkin Jeesus. Ja ihan mahtava homma, että sinullakin tilausta Häneen, eikä kovakuntoiseen hengellisyyteen. Kiitellään vaan ristin kirkkautta❤😊
Minäkin olen muuten ollut (ja edelleen) väsynyt hengellisyyteen. Joskus tuntuu, että hengellisyys ja ihmisyys eivät sovi samaan pakettiin ja silloin asiat eivät ole oikein. Jeesus kantaa meitä, nostaa meidät lammikoista ja lopulta vie meidät luokseen kirkkauteensa! Kiitos että kommentoit!:-)
Niin..näin on..lain ja evankeliumin oikein käsittäminen ja niiden erottaminen toisistaan on haaste. Onneksi Herra ei väsähdä meihin jääriin, vaan jaksaa työstää savea, ja kirkastaa ihmeellistä armoaan. Ei ole helppoa useinkaan suostua aitouteen Jumalan ja ihmisten edessä…mutta lopulta se helpottaa. Jos armo saa meitä pehmentää ja murtaa 😃
Onneksi Jumala ei väsy meihin. Erkki Leminen kirjoitti joskus että ihmisen osa on vastaan haraaminen. Minun kohdalla se ainakin pitää paikkansa🙄 kiitos kommentistasi! Kommentointisi tuovat muutenkin raikasta armon tuulahdusta sivullemme!😊
Oikeassa olet, lain ja evankeliumin oikein ymmärtäminen on todella vaikeaa, jopa ihmiselle mahdotonta. Tarvitsemme siihen jatkuvasti Hengen ohjausta.
Augustinuksen sanoin: Käske mitä tahdot, anna mitä käsket:-)