Muutama vuosi sitten, eräänä kauniina kesäaamuna tutut ambulanssimiehet tulivat kotiini. Olin soittanut hätäkeskukseen viimeisen hätähuutoni ja sairaanhoitajat tapasivat kotonani itkuisen ja lopen uupuneen, elämäänsä väsyneen miehen. He taluttivat minut ambulanssiin, sitoivat pedille ja matka alkoi kohti mielisairaalaa.

Vuodet vammautumiseni jälkeen olivat olleet hyvin raskaita. Elämäni tuntui olevan yhtä luopumista entisestä, avuttomuutta uuden tilanteen edessä, fyysistä kipua ja raastavaa kuntoutusta. Hiljalleen elämääni hiipi krooninen väsymys ja lopulta olin aivan lopussa. Yritin jaksaa rooliani pienten lasten isänä, aviopuolisona, ystävänä ja jossain vaiheessa sananjulistajana.

Samoihin aikoihin havaitsimme, että ostamassamme ja täysin remontoimassa omakotitalossa oli ikävää maan hajua. Alkoi vuosien kestävä hajuongelma. Lisäksi lapsillamme ilmeni ongelmia ja avioliittoni alkoi voida huonommin kuin koskaan.

En muista noista vuosista tarkkaan kuin pätkiä sieltä täältä. Muistan jossain vaiheessa pikkuveljeni kuolleen traagisesti ja sitten filmi napsahtaa kokonaan hetkeksi poikki. SE hetki taisi kestää parikin vuotta. Sen muistan, että olin kuin vangittu elämään, joka muistutti kauhuelokuvaa päivä päivältä enemmän. Niiltä ajoilta minulla on kipeitä, häpeällisiä muistikuvia. Huusin Jumalan puoleen, pyysimme lukuisia ihmisiä rukoilemaan puolestamme mutta asiat menivät aina huonomaan suuntaan. Lopulta ajatus elämän päättämisestä oli kuin lämmin virta kehon sisällä, kuin vapautus kaikesta liian raskaasta.

Kaiken tämän keskellä avioliittomme silloisen vaimoni kanssa hajosi ja 20 vuoden yhteinen elämä päättyi. Se tuntui kuin toiselta puun alla jäämiseltä. Mutta vaikeuksia oli liikaa, eikä meistä ollut niitä enää käsittelemään. Olimme kuin kaksi täysin riutunutta ihmistä kyvyttöminä hoitamaan toisiamme. Saati ymmärtämään. Koin kristittynä ja sananjulistajana siirtyneeni virallisesti spitaalisen luokkaan. Häpeä oli suunnaton. Olinhan epäonnistunut rakastamaan ja pitämään liittoamme koossa.

Tiedän jotakin päihderiippuvuudestakin nykyään. Koviin kipuihin on määrätty erityisen kovia lääkkeitä. Niitä kun joutuu käyttämään päivittäin, niistä ei tahdo päästä ihan niin helposti eroon. Olen alkanut ymmärtää narkomaaneja, alkoholisteja ja lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Entä jo heillä on ollut liian raskas elämä, entä jos heidän nykyinen tilanteensa on paljon monisyisempi kuin me kaukaa katsovat ja tuomitsevat voimme ikinä ymmärtää?

Pyydän anteeksi, jos tämä vaikuttaa nyt itseni terapoimiselta. Haluaisin kirjoittaa oman elämäni kokemusten kautta niille, jotka tänään kärsivät suunnattomien taakkojen alla ja itkevät missä Jumala on. Haluan kirjoittaa niille, joiden elämä on mennyt pieleen ja joiden on sen takia vaikea enää uskoa Jumalan rakastavan heitä.

Lainasin otsikon Psalmista 23. Siinä vanha Jumalan mies Daavid kokoaa sen, mitä Jumala on hänelle ollut hänen vaihtelevan elämänsä aikana. Elämän, jonne on mahtunut myös traagisia epäonnistumisia, masennusta ja toivottomalta näyttäviä tilanteita. Daavid kirjoittaa, että vaikka hän joutuisi pimeään laaksoon, sielläkin Herra olisi hänen kanssaan. Joissakin raamatunkäännöksissä pimeä laakso kuvataan kuoleman varjon maana. Se kuvastaa mielestäni vielä paremmin kaikkea sitä raskasta, jonka läpi kristitty saattaa joutua elämässään kulkemaan. Se todella tuntuu kuin kuolemalta.

Haluan todistaa omalta kohdaltani, että Jumala on ollut uskollinen. Katson nyt taaksepäin omaan, vuosia kestäneeseen pimeään laaksooni ja en voi sanoa muuta kuin että Jeesuksen armo ja rakkaus on kestänyt. Hän ei ole jättänyt minua vaan minua – Hänen heikointa lastaan –  on kannettu läpi tuskan ja kuoleman. Siksi olen varma – rakas lukijani – että Hän kantaa sinuakin läpi omien mahdottomalta tuntuvien elämäntilanteiden. Vaikka sinusta nyt voi tuntua epätoivoiselta ja tällainen toivon sanoma vaan ärsyttää, elämäsi kärsimykselle laitetaan vielä päätepiste. Tulee aika, jolloin Herra Jeesus sanoo: ”Jo riittää!” Silloin näet, että vaikket tuntenut Jumalan läsnäoloa, sinua on silti kannettu hetkestä hetkeen.

Kuoleman varjon laakson läpikäyneet ovat saaneet kuoliniskun omalle erinomaisuudelleen. He ovat samalla löytäneet sellaisia aarteita, joita ei löydetä muualta kuin pimeyden kätköistä. Heistä huokuu Herramme Jeesuksen Kristuksen armo. Heidän julistuksensa sisältö on kapeakatseinen mutta verrattoman syvä: ”Jeesus pelasti minut, Hän pelastaa sinutkin!”

Pimeän laakson läpi käyneet ihmiset ovat niitä, jotka joutuvat katsomaan silmästä silmään omaa heikkouttaan. Mutta siinä samalla ja samassa, he saavat samanaikaisesti kokea Kristuksen voimaa. Sillä heikkous ja voima kulkevat käsikädessä. Ihmisen on heikkous. Kristuksen on voima. Vain yhdessä ne toimivat säihkyen hukkuvalle maailmalle!