Muutamia vuosia taaksepäin olin eräässä seurakunnassa puhumassa Jumalan armosta. Puhuin, kuinka Jumala toimii meidän puolestamme ja vaikuttaa meissä kaiken hyvän tapahtumisen. Käsittelin muistaakseni pyhittäytymistä ja korostin, että Jumala pyhittää meidät, emme itse voi sitä tehdä. Kokouksen jälkeen eräs henkilö soitti minulle ja kehui puhettani erinomaiseksi. Sitten hän lisäsi jotain, joka on jäänyt soimaan mieleeni aina tänne asti: ”Mutta on ihmisellä jokin osa tässä kaikessa. Ei Jumala ihan kaikkea tee ihmisen puolesta.” Tätä ihmisen osuutta Jumalan armollisen toiminnan keskellä olen yrittänyt selvittää jo joitain vuosia, aina tuosta puhelinsoitosta lähtien. Aihe on melkoisen vaikea ja jakaa paljon mielipiteitä. Seuraavassa on niitä löytöjä, joista olen saanut nauttia aiheen kanssa taistellessani.

Jumala toimii, mutta…

Olemme varmasti kaikki valmiita sanomaan, että Jumala on valtavan suuri ja voimakas ja Hän voi tehdä mitä vain. Uskomme, että Hänellä on meitä kohtaan hyvä tahto ja että Hän on valmis auttamaan meitä meidän ongelmissamme ja antavan meille armoaan. Tiedämme, että Jumala on antanut meille suuria lupauksia ja haluamme niiden toteutuvan elämässämme. Tämä kaikki on todella hyvää ja oikeaa, Jumalan itsensä meille ilmoittamaa. Hän tahtoo siunata elämäämme ja antaa meille hyvää! Tällaisen varmuuden perään meillä saattaa kuitenkin olla ajatus siitä, että tämä kaikki on ehdollista. Nämä Jumalan lupaukset, Hänen suunnaton armonsa ja rakkautensa ovat voimassa samalla tavalla kuin vanhan liiton aikana: jos pidät Hänen käskynsä, saat kokea Hänen ihmeellistä voimaansa. Jos taas epäonnistut tekemään Hänen tahtoaan, kaikki nuo suurenmoiset asiat menevät ohitsesi, et enää ole niiden ulottuvissa.

Ihmisen osuus

Ihmisen osuus voi olla ajatuksissamme jotain seuraavaa: pitää Jumalan antamat käskyt tai ainakin yrittää parhaansa niiden suhteen, lähestyä Jumalaa, olla Jumalalle auki, antautua ehdoitta, pitää itsensä puhtaana ja siten käyttökelpoisena ja arvollisena tai sitten, jos ei mikään näistä oikein onnistu, ylipäätään haluta kaikkea hyvää ja Jumalallista. Meistä jokainen saattaa määritellä tämän oman osuutensa hieman eri tavalla mutta yhteistä kaikille on se, että näin tehdessämme ajattelemme pitävämme oman osuutemme ja silloin Jumala pitää omansa. Jumalan siunaus ja toiminta elämässämme on siis seurausta siitä, miten itse olemme eläneet tai edes halunneet elää. Tärkeintä on se, että ihminen yrittää ja antaa kaikkensa, Jumala sitten armossaan tukee tätä ihmisen yrittämistä ja antaa kaiken tarvittavan. Tämä ajattelumalli on monesti hyvin salakavala ja vaatii Jumalan armollista valoa paljastuakseen. Kyseessä on täsmälleen sama ideologia kuin fariseuksilla oli: kukaan ihminen ei voi täyttää Jumala tahtoa täydellisesti mutta ihmisen tulee yrittää tehdä niin kaikesta sydämestään. Tämän jälkeen Jumala osoittaa armoaan tällaiselle ihmiselle ja vaikuttaa Hänessä kaiken lopun puuttuvan. Lisäksi Jumala katsoo sormiensa läpi sellaisen ihmisen puutteita, joka kilvoittelee tosissaan.

Jumalan osuus

Voidaksemme vastata kysymykseen ihmisen osuudesta meidän täytyy tarkastella Jumalan osuutta. Jo Vanhan testamentin puolella Jumala lupasi olla varsin aktiivinen ihmisen suhteen, Hän lupasi puhdistaa omansa kaikesta synnistä ja vaikuttaa itse sen, että he eläisivät Hänen tahtonsa mukaan. Jumala siis lupasi olla aktiivinen! Jumala lupasi itse tehdä ja vaikuttaa oman tahtonsa tapahtumisen. Ajattele Jumalan suunnatonta uhria meidän puolestamme: Kristus ristillä! Mikä sai Jumalan rikkomaan itsensä ihmisen puolesta? Mikä sai Hänet antamaan elämänsä puolestasi? Suunnaton armo, joka ei ole mitenkään sidoksissa mihinkään siihen, mitä me olemme itsessämme tai yritämme olla. Jumala tuli ihmiseksi – lähestyi ihmistä – ilman, että ihminen sitä millään tavalla halusi. Raamattu päinvastoin todistaa, että ”Hän tuli omiensa tykö, ja Hänen omansa eivät ottaneet Häntä vastaan.” Tämä sama jumalallinen periaate tulisi jatkua meidän elämämme jokaisena päivänä: Jumala tahtoo ja myös tahtonsa mukaan toteuttaa.

Fredrik Wislöffin kirja Ansaitsematon armo alkaa näillä sanoilla: ”Ihmisen oikea asenne Jumalaan nähden on olla saamassa – aina vain saamassa.” Miten ihmeellistä! Se Jumala, joka yksin oli aktiivinen meidän pelastamisessa, on yksin aktiivinen myös meidän uskonelämässä. Jumala on se, joka ”vaikuttaa kaiken oman tahtonsa ja päätöksensä mukaan.” Jumala vaikuttaa meissä tahtomisen, antautumisen, pyhityksen ja koko hengellisen elämän eri muotoineen. ”Hänestä, Häneen ja Hänen kauttaan on kaikki. Hänelle kunnia iankaikkisesti!”

Jumalan armo ja Hänen lupaukset meidän elämäämme kohtaan eivät ole ehdollisia, ne eivät ole riippuvaisia meidän onnistumisista tai yrityksistä. Raamattu selkeästi ilmoittaa, että kaikki Jumalan lupaukset ovat totta Kristuksessa. Tämä tarkoittaa sitä, että niitä ei ole sidottu millään lailla meidän vaellukseemme vaan ainoastaan Kristuksen sovitustyöhön. Nyt Jumalan armo ja rakkaus, Hänen valtavat lupauksensa ovat joka hetki meidän, niitä ei voida mitenkään ansaita.

Vedenjakajalla

Palaamme vielä hetkeksi pohtimaan ihmisen osuutta. Meillä jokaisella on luonnostamme siis seuraavanlainen hengellinen yhtälö, ainakin alitajuisesti:

Jumalan toiminta

+ ihmisen toiminta

= Raamatun mukainen hengellinen elämä

Me kipuilemme monesti joko näkyvällä tavalla tai sitten salaa sisimmässämme sitä, että emme kykene täyttämään kuvittelemaamme ihmisen osuutta. Tällöin ajattelemme jäävämme paitsi Jumalan siunauksista ja paremmasta hengellisestä elämästä. Myöskään armoa emme kykene ottamaan vastaan, sehän ei kuulu näin surkealle kristitylle. Yhtälö ei toimi, koska ihminen pettää oman osuutensa. Toisaalta taas, jos yhtälön koetaan toimivan (ei ole kuitenkaan tae todellisesta hengellisestä elämästä, voi olla vain ihmisen omaa tyytyväisyyttä, omavanhurskautta), ihminen kokee onnistuvansa täyttämään osuutensa ja ottaa siitä itselleen kunnian.

Jumala joutuu monen nöyryytyksen kautta osoittamaan meille, että kaikki on Hänen armonsa varassa, meillä ei ole itsessämme mitään. Joudumme lankeamisten ja hengellisen kuivuuden aikoina näkemään, ettemme pysty millään tavalla toteuttamaan Jumalan tahtoa, saati olemaan edes yhteistyössä, meidän elämä on vain puhdasta Jumalan armon ilmentymää. Tällöin kristityn hengellisen elämän yhtälö muuttuu ratkaisevasti seuraavalla tavalla:

Jumalan toiminta =

Raamatun mukainen heng. elämä

   – ihmisen osuus

Muutimme yhtälöä matemaattisten sääntöjen mukaan ja huomaamme, että Jumalan toiminta takaa meidän hengellisen elämän onnistumisen. Toiseksi huomaamme, että ihmisen osuus onkin alkanut häiritä ja vähentää kypsää ja raamatullista hengellistä elämää. Tämä onkin todellinen ongelma monille meistä; hengellistä elämäämme ei pilaa yrittämisemme puute vaan sen olemassaolo!

Jumalan ja ihmisen suhde

Kuten jo äsken mainitsin, ihmisen osuus on aina olla vain vastaanottamassa. Tämä ajatus saattaa olla joillekin uskoville vastenmielinen ja jopa herjaava. Mutta juuri tässä onkin evankeliumin mieletön kirkkaus: Kristus on jo tehnyt kaiken, ihmisen ei enää tarvitse olla mitään. Jumalan armo on niin valtava asia, että se on kuin suuri peitto, jonka alle kristitty menee lepäämään. Suuri Jumala pitää huolta pienestä ihmisestä, toimii tämän puolesta ja vaikuttaa tahtonsa tapahtumisen.

Jumalan armossa on se ongelma, että ihminen voi torjua sen pois. Kuinka ihminen torjuu Jumalan armon? Pitämällä vahvasti kiinni omasta osastaan, siitä yhtälöstä, jossa hän on ratkaisevalla tavalla mukana Jumalan toiminnassa. Ihminen pystyy tällä omalla tekemisellään ja yrittämisellään rajoittamaan Kaikkivaltiasta Jumalaa! Huomautan kuitenkin, että meillä kaikilla on tällaiseen Jumalan rajoittamiseen vahva taipumus ja Jumalan täytyy kitkeä sitä meistä pois.

Ihmisen osuus on luottaa Jumalaan ja Hänen toimintaansa, luottaa evankeliumin suunnattomaan voimaan! Ihmisen osa on pysyä paikallaan jotta Jumala voisi olla liikkeellä. Ihmisen osa on levätä jotta Jumala voisi olla aktiivinen ja toimia. Ihmisen osa on olla ”osaton” jotta Jumala saisi kaikki osat! Hän haluaa toimia, Hän haluaa olla aktiivinen ja Hän haluaa aina olla tekemässä!

Aiheeseen liittyviä Raamatunpaikkoja:

– Joh. 1: 11

– Hes. 36: 25-27

– Ef. 1: 3

– Ef. 1:11

– Fil. 2: 13

– 1. Tess. 5: 23

– 2. Tess. 1:11

– Tiit: 2: 11-12

– Room. 11: 36

– 2. Kor. 1: 20