”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5: 3).
Jeesuksen Vuorisaarnan aloitus kohahdutti Häntä kuulemaan tullutta kansaa shokkiaallon tavoin. Voin melkein nähdä, kuinka tavallinen kansa sai yllättävän toivon kipinän ja alkoivat janota lisää sanoja Taivaasta. Samaan aikaan Jumalalle pyhittyneet lainopettajat ja fariseukset pyörittelivät päätään ja totesivat kyseessä olleen taas yhden harhaopin. Pitäväthän he tavallista, hengellisesti köyhää kansaa Jumalan silmissä kirottuna.
Meillä on jokaisessa sukupolvessa suuri vaara ymmärtää kristinusko väärin, tehdä siitä farisealainen uskonto. Jeesuksen julistama usko ei ole koskaan vahvoja ja itseriittoisia ihmisiä varten – kristinusko kuuluu heikoille, köyhille ja ahdistetuille. Yritän nyt Vuorisaarnaa lyhyesti seuratessani selittää asian.
Ensimmäinen lausahdus kosketti kaikkia hengeltään eli hengellisesti köyhiä ihmisiä. Mitä ihmeen autuasta voi olla hengellisesti köyhä, tai niin kuin alkukieli ilmaisee: rutiköyhä? Onnellisuus piilee siinä, että Jumala katsoo sellaisten ihmisten puoleen. Jumala lahjoittaa koko taivaan rikkaiden sille, jolla ei itsellään ole muuta kuin omat puutteensa ja syntinsä.
Jeesus jatkaa opettamalla, että ”autuaita ovat murheelliset.” Varmasti Hän tarkoittaa tässä koko ihmiselämän murheen kirjoa, mutta etenkin sitä murhetta, joka esiintyy suhteessa Jumalan vaatimuksiin. Murheellinen ihminen kokee olevansa niin hengellisesti kuollut, ettei pysty elämään Jumalan yhteydessä. Se synnyttää syvän ja epätoivoisen murheen. Monet elävät tänäänkin tällaisen murheen kanssa ja kokevat totaalista yksinäisyyttä. Jeesus lupaa: Jumala antaa tällaisille ihmiselle lohdutuksensa. On autuasta olla murheellinen ja saada Jumalan antama, yli ymmärryksen käyvä lohdutus.
”Autuaita ovat kärsivälliset”, tarkemmin hiljaiset. He eivät pysty enää selittelemään oman sydämensä kylmyyttä ja syntisyyttään vaan hiljenevät nähdessään oman auttamattoman tilansa. He ovat kuin Jesaja, joka näki Jumalan kirkkauden ja kuvitteli kuolevansa siihen paikkaan oman syntisyytensä tähden.
”Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano; heidät ravitaan.” Oma sisäinen köyhyys, murhe omien syntien takia ja epätoivoisen tilansa näkeminen saa kristityn huokaamaan Jumalan armoa ja pelastusta. Heidän kokemansa ongelmat ja puutteet sekä väärät valinnat ovat luoneet heihin aikaisempaa syvemmän hengellisen tarpeen. Ja Jeesus lupaa: tuohon tarpeeseen vastataan.
Nyt tapahtuu ihme. Itsessään köyhä ja murheen alas painama ihminen saa omistaa itsensä Kristuksen. Hän on tullut Jumalan kouluissa riittävän tyhjäksi, jotta hänet voidaan täyttää. Seuraavat autuaaksijulistukset tarkoittavat tätä: Kristus heissä armahtaa toisia, Hän on heidän vanhurskautensa ja rakkautensa, hän luo myötätunnollaan yhteyttä ja rauhaa ympärilleen.
Tämä kaikki synnyttää myös vainoa, joka tulee monesti omien taholta (j. 10-12). Tällaisia kristittyjä syytetään armon liiallisesta korostamisesta ja Jeesus-keskeisyydestä, katteettomasta levosta ja turhasta luottamuksesta. He eivät elä ympäröivän uskonnollisuuden mukaan, vaan Kristus heissä kaataa raja-aitoja, luo yhteyttä spitaalisiin, ulosheitettyihin ja toivottomiin. Heitä kadehditaan, koska vaikka he ovat vain köyhiä yksinhuoltajaisejä, -äitejä, vaikka heille on elämässään näkyviä ongelmia ja vaikka he ovat muiden silmissä oppimattomia, käsittämätön ja selittämätön laupeus huokuu heidän ympärillään. Ja siellä missä on Kristus, siellä on elämä ja herätys.
Paavali kokosi tämän kaiken sanomalla, että silloin hän oli heikko, silloin hän on väkevä. Ja hän oli mielistynyt heikkouteen, koska se oli ainoa tapa omistaa suunnaton Kristuksen voima.
