”Muistatko, miten mielelläsi parjasit sisartasi Sodomaa, kun itse olit kunniasi kukkuloilla, ennen kuin oma pahuutesi paljastui? Nyt olen vuorostasi sinä pilkan kohteena” (Hes. 16:56,57).
Aina silloin tällöin julkisuudessa tulee esille tapauksia, joissa kristityt johtajat ovat langenneet syvästi ja käyttäytyneet vastoin tervettä kristillistä moraalia. Keskustelupalstat ja seurakuntien eteiset täyttyvät ihmettelevistä arveluista ja koviakin tuomioita satelee. Monesti myös ihan syystä.
Hesekiel kirjoittaa ajattomasta ilmiöstä, joka tunnetaan nimeltä salainen ylpeys. Se asuu meissä kaikissa. Se tulee esille hyvin silloin, kun jonkun toisen kristityn ongelmat paljastuvat. On helppoa – sanon tämän omaksi häpeäkseni – arvioida toisia yläpuolelta ja jaella pikaisia tuomioita. On helppoa esittää tervettä silloin, kun toisen elämän suojaavat verhot repäistään auki ja omat ovat vielä paikallaan.
Yhdeltä menneeltä, kuuluisalta teologilta opin yhden ajatuksen. Hän kirjoitti kerran, että jos meidän itsekunkin kaikki synnit, sisältäen ajatukset, sanat ja teot kirjattaisiin avoimesti näkyville, olisimme kaikki toistemme silmissä hirviöitä. Kuulostaako tämä kohtuuttomalta? Mutta ajattele, jos kateutemme, katkeruutemme, vihamme, ylpeytemme, ahneutemme ja himomme paljastettaisiin, kuka säilyisi kelvollisena? Tai jos tiukimmin varjelluimmat lankeamuksemme näytettäisiin samalla tavalla koko maailmalle, kuka selviäisi kolhuitta? Joitakin varmasti on, mutta enemmistö karahtaisi kiville. Minä mukaanluettuna.
Aitoa pyhitystä toki on ja elämä Kristuksen kanssa on jatkuvaa prosessia. Mutta ne, jotka ovat edenneet todellisessa Jumalan pyhyyden tuntemisessa ja ilmentävät sitä elämässään, eivät uskalla saati halua ivailla toisten kustannuksella. Kun he näkevät tai kuulevat toisen sortumisesta, he painavat päänsä alas ja rukoilevat. Heidän sydäntään viiltää nähdä synnin aiheuttamaa sokeutta ja siitä seuraavaa kärsimystä. Ja he tietävät, että ilman Jumalan armoa osat voisivat olla toisinpäin.
