”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).
Tässä paljon siteeratussa raamatunkohdassa on hyvin syvä sanoma epätoivoisille ja rikki menneille kristityille. Se tulee parhaiten ilmi – kuten aina – kun tutkimme sanoman taustaa.
Jumalan tuomiot olivat käyneet yli Juudan kansan. Niistä profeetta Jeremia oli varoittanut kansaa jo yli kaksi vuosikymmentä. Lopulta Babylonia oli hyökännyt Jerusalemin kimppuun, valloittanut sen ja vienyt ison osan kansasta kauas Babyloniaan. Se oli vangiksi joutuneille ja maansa jättäneille äärimmäisen surun ja särkymisen paikka.
Myöhemmin Jeremia saa tehtäväkseen lähettää kirjeen vankeudessa oleville maanmiehilleen. Nämä olivat siis juuri kokeneet Jumalan tuomiot, heidän oli reväisty irti omasta synnyinmaastaan, sukunsa ja ehkä perheensä keskeltä. Mikä oli monelle pahinta, he eivät enää saaneet olla lähellä Herran temppeliä, eli he kokivat olevansa Jumalan selän takana. Heidän tilanteensa oli heidän omissa silmissään toivoton. Raskainta oli se, että he olivat aivan itse aiheuttaneet koko tilanteensa.
Siihen tilanteeseen Jeremia kirjoittaa: ”Herralla on teille hyvät suunnitelmat, Hän antaa teille ihanan tulevaisuuden ja toivon!” Miten käsittämätöntä? Olisiko Jeremia voinut tuona aikana löytää ihmisiä, joilta juuri tulevaisuus ja toivo olivat enemmän kateissa? Olisiko hän voinut tavoittaa kirjeellään enää epätoivoisempia ihmisiä sanomalleen, että Herralla oli heille hyvät suunnitelmat, jotka Hän tulisi toteuttamaan? Jumalan rakastavan sydämen tavoittavatkin useimmiten juuri ne, jotka ovat inhimillisesti toivottomimmassa tilanteessa elämässään.
Yksi asia on vielä pakko sanoa. Jeremia kehotti ihmisiä unohtamaan menneet särkymiset ja elämään tätä päivää (29:5-7). Hän pyysi Herran suulla, että ihmiset nostaisivat päänsä heidän uudessa tilanteessaan ja uskaltaisivat jälleen rohkeasti elää. Se tarkoitti päästämistä irti siitä, mikä oli mennyt rikki ja tuotti häpeää. Mutta myös tietoisuutta siitä, että Herra oli heidän kanssaan kaukana pakkosiirtolaisuudessakin ja tahtoi heidän saavan siellä onnellisen elämän.
Onko sinunkin aika jättää menneet kipeät asiat taaksesi? Me emme saa välttämättä takaisin sitä mitä menetimme mutta Jumala voi siunata meidän tulevaisuutemme. Hän haluaa antaa tulevaisuuden ja toivon juuri niille, jotka ovat ne syvimmin menettäneet!
Hyvä kirjoitus.
Luulen, että oma suurin syntini on juuri siinä, että en ole päästänyt irti niistä asioista, jotka menneisyydessä – kaukanakin – ovat tuottaneet häpeää. Olen repinyt niillä itseäni. Häpeän voima on niin mahtava.
On epäuskon syntiä, kun ei toimi Jumalan kehotuksen mukaan ja usko anteeksiantamukseen ja Jumalan mahdollisuuksiin. Näistä sinun teksteistäsi olen kuitenkin saanut kehotusta sanoutua irti epäuskosta ja pyrkiä noudattamaan Jumalan tahtoa. Kunpa tämä säilyisi elävänä mielessä silloinkin, kun häpeä tai syyllisyys taas yrittää hyökkäyksiään.
Kiitos näistä, sinulle ja Jumalalle, jonka kovassa koulussa olet näitä oppinut. Tällaista rohkaisua ei paljon löydy kristillisistä kirjoituksista. Niin paljon kuin olenkin lukenut, en muista, missä olisi yhtä rohkaisevaa tullut vastaan. Rukoilen sinulle siunausta kaikkeen, erityisesti nyt edessä olevaan remonttiaikaan.
Tuohon edelliseen kommenttiini pitäisi tehdä korjaus. Ei varmaan ole viisasta vertailla syntejä, että tämä on suurin ja joku toinen taas pieni. Eri synnit vaan korostuvat eri aikoina.
Tätä blogia lukiessa koin, että tällä hetkellä vallitsevana olotilana on epäusko, joka ilmenee nimenomaan anteeksianneettujen syntien muistelemisena, itsensä repimisenä ja siten nykyhetken pilaamisena. Se on Jumalan anteeksiantamuksen epäilemistä tai väheksymistä. Kyllähän sen ennenkin tiesin, mutta tämän blogin lopussa asia sanottiin tavalla, joka kolahti.