”Niin kauan kuin minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusi tuskassani.” (Ps. 32:3)
Jos olen ymmärtänyt oikein, tässä Psalmissa Daavid kuvaa niitä tuntojaan, kun hän oli tehnyt aviorikoksen Batseban kanssa ja murhauttanut tämän aviomiehen Urian. Hän otti murhan jälkeen Batseban yhdeksi vaimoistaan ja ajatteli jatkavansa elämäänsä entiseen malliin. Kyllähän Daavid tiesi tekonsa vääräksi mutta hän halusi peittää sen Jumalalta, toisilta ja ehkä myös itseltään.
Väliin tuli autuas synnintunto. On olemassa myös väärää synnintuntoa ja se pitää käsitellä kristillisten terapeuttien tai kypsien kristittyjen kanssa. Mutta kirjoitan nyt siitä synnintunnosta, jonka Jumala vaikuttaa meidän todellisten syntiemme tähden. Se on Hänen suurta lahjaansa meille.
Synnintunto ei ole tunteena mukava. Haluaisimme vaientaa sen erilaisilla verukkeilla, psykologistaa sen, ajattelemalla toisten vielä suurempia syntejä tai menemällä sen verukkeen taakse, että ”Jumalan armo riittää kuitenkin.” Se riittääkin, mutta armo ei koskaan vie synnin suosimiseen eikä toimi sille verukkeena tai lupana.
Daavid kuvaa sitä kokemusta, jota moni – tahtoisin sanoa jokainen – Jumalan oma kokee jossain vaiheessa elämäänsä. Hän sisäisesti riutui ja kuihtui, voi huonosti. Syynä oli se, että hän halusi selitellä ja piilotella syntiään Jumalalta ja sen vuoksi oli itse kääntänyt Jumalalle selkänsä. Jumalayhteys oli täten paljon etäisempi kuin mitä se olisi voinut olla ja mitä se ennen lankeamista olikin. Daavid kärsi, mutta huomaa – myös Jumala kärsi. Jumala kaipaa yhteyttä meihin ja kun me olemme kääntämässä Hänelle selkäämme ja valitsemme suosia syntejämme, Hän antaa Pyhän Henkensä vaikuttaa meissä kurjalta tuntuvaa synnintuntoa. Se on Jumalan rakkautta.
Miten synnintunnon kanssa toimitaan? Jos koemme syyllisyyttä jostain Raamatun vastaisesta teosta tai asenteesta, meidän on hyvä kertoa se Jumalalle. Se taas vaatii nöyrtymistä ja luottamusta siihen, että meitä odottaa nimenomaan meitä kaipaava ja rakastava Jumala. Daavid kirjoittaa jakeessa 5, että hän yksinkertaisesti tunnusti syntinsä Jumalalle ja Jumala antoi synnit anteeksi. Yhteys Jumalaan oli palannut ja sisäinen vapaus ja riemu palannut (j. 11).
Yksi tärkeä huomio. Jumala ei anna syntejämme anteeksi katumuksemme tai syntiemme tunnustuksen tähden. Ne eivät ole ansioita, joista Jumala palkitsee. Jumala on jo Kristuksen ristinkuolemassa 2000 vuotta sitten antanut kaikki meidän syntimme anteeksi. Mutta me tarvitsemme olla rehellisiä ja aitoja Hänelle ja kertoa syntimme, koska muuten saatamme paatua ja joutua sivuraiteelle. Ilman rehellisyyttä voimme hengellisesti huonosti. Hän odottaa meidän kertovan Hänelle kaikki syntimme, nekin joista emme pääse eroon ja rakastaen kuulee ja auttaa. Ja vaikka suuret tulvavedet tulvisivat, sinä et huku! (j. 6).
