”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

Miten usko uudistuu? Tähän kysymykseen vastataan väärin, jos huomio kiinnitetään ihmiseen ja sanotaan, että ”tekemällä sitä, välttämällä tuota, luopumalla, antautumalla” ja niin edelleen. Ne kaikki ovat uskon ja sen uudistumisen seurauksia, välttämätöntä uskon siemenen satoa.

Usko uudistuu aina silloin, kun se löytää kadottamansa kohteen, Kristuksen. Usko on luottamusta Vapahtajaan, evankeliumiin, armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Usko on jotain, mitä järki ei ymmärrä, se on hengellistä yhtymistä Jumalan Poikaan. Usko katselee Kristusta ja omistaa Hänet itselleen.

Jotkut tuntuvat pitävän uskoa pienenä asiana, kuin alkuna, jonka jälkeen tulee korostaa muita asioita, kuten pyhitystä. Mutta jos usko todella omistaa itsensä Kristuksen, miten sen lisäksi voidaan tarvita enää mitään? Uskon kautta kristitty on niin yhtä Jumalan Pojan kanssa, ettei sitä osaa oikein kuvailla. Usko imee Kristuksesta kaiken tarvittavan kuin kasvi imee maasta veden ja ravinnon. Usko samoin luovuttaa Kristukselle kaiken mistä pitää luopua, synnin, kapinan, hengellisen kyvyttömyyden, sielun murheen, kaiken.

Meidän uskomme, kristillisyytemme, hengellisyytemme – mitä ilmaisua halutaankaan käyttää – hiipuu aina, kun siltä varastetaan Kristus. Voiko niin tapahtua? Liian helposti. Kristus katoaa silloin, kun armon sijaan korostetaan ihmisen tekoja, Jumalan lahjan sijaan ihmisen mahdollisuuksia ja kristillisen pääopin, uskonvanhurskauden sijaan kaikkea muita sinänsä tärkeitä ja kristillisiä asioita.

Mutta kun hiipunut, käpertynyt ja pelokas usko kuulee evankeliumia ihanasta, armollisesta ja rakastavasta Jeesuksesta, se roihahtaa liekkeihin. Se löytää jälleen Rakastettunsa ja huudahtaa: ”Minun Herrani ja minun Vapahtajani!” ja on täynnä onnea ja iloa. Tällainen usko osoittaa kristillisiä hyveitä, auttaa lähimmäisiään ja palvelee Jumalaa, koska se mielellään jakaa sitä Kristusta, jonka on lahjaksi saanut.