”Ja Jeesus itki.” Joh. 11:35
Saan lähes päivittäin yhteydenottoja, joiden edessä tunnen olevan avuton. Kuulen ja näen sellaista ihmisten hätää, etten monesti voi kuin jäädä itkemään erilaisten kohtaloiden edessä. Huomaan huutavani Jumalan puoleen, miten Hän voi sallia lapsilleen niin paljon kärsimystä.
Hapuilen vastausta Raamatun Jeesuksesta. Osoitan itkuni hänelle ja kyselen, miten Hän suhtautuu näihin epätoivoisiin ihmisiin. Minuunkin. Sitten mietin Jeesuksen omaa elämää. Hän syntyi epämääräisissä olosuhteissa ja koki kotikylässään jatkuvia vihjailuja haureudesta ja isättömyydestä. Hän joutui kokemaan poliittisen pakolaisen elämää Egyptissä. Teini-ikäisyydestä eteenpäin hän varmasti koki tarvetta kokea ihmisrakkautta kuten ystävänsäkin. Hän ymmärsi kutsumuksensa vievän häntä elämään yksin, vailla rakastavaa kumppania ja yhteyttä. Kutsumuksensa keskellä hän oli jatkuvasti väärinymmärretty, vääränlainen, syytetty, väsynyt ja halveksittu.
Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Mietin, itkikö hän yleensäkin nähdessään ihmisten kärsimystä ja epätoivoa? Hän näki mahdottomia ihmiskohtaloita ja umpisolmuun ajautuneita ihmisiä. Hän näki, kuinka ihmiset täyttivät sisäistä kaipuutaan etsimällä apua kaikesta siitä, mikä ei heille todellisuudessa apua toisi. Eikä lohtua. Lasaruksen haudalla hän koki kuoleman aiheuttavan lopullisuuden ja siitä seuraavan loputtoman ikävän. Niin, olen varma, että Hän ymmärtää esimerkiksi lapsensa menettäneiden päättymätöntä tuskaa.
Elämä on aivan kamalan epäreilua. Hyväosaiset lyövät huono-osaisia eikä kukaan tunnu ymmärtävän umpisolmuun joutuneita. Jotkut eivät ikinä pääse kokemaan ehjää ja hyvää elämää. Itken, miten väärin se on.
Jos Jeesus olisi tänään keskuudessamme, Hän etsisi ihan jokaisen kärsivän. Hän hakeutuisi niiden luokse, jotka tahtovat luovuttaa ja päättää päivänsä. Hän ottaisi lähelleen heikkoja ja epäonnistuneita. Hän jakaisi heille rakkauttaan ja se rakkaus muuttaisi heidät. Se antaisi heidän elämälleen uuden suunnan.
Niin, vaikka elämä on epäreilua, Jumala on sama. Ja Hän aina kohdistaa huomionsa sinne, missä on pimeintä. Voi jospa saisimme vaihtaa itsekeskeisyytemme Jeesuksen hätään kärsivistä. Olisipa meissä sitä Kristuksen mieltä, joka saisi meidät liikkeelle ja nostamaan toistemme mahdottomia taakkoja. Rakkaus saisi aikaan ihmeitä. Se tasoittaisi epäreilun elämän kuoppia.
Tämä elämä on epistä, mutta ikuinen elämä ei. Siellä kaikilla on yhtä hyvä olla. Sinne Jeesus on tullut meitä kutsumaan.
Mutta se tuntuu olevan niin kovin kaukainen, kuin kangastus. Kun pitäisi jaksaa ensin tämä ajallinen elämä läpi niiden murheiden kanssa, jotka usein jäytävät päivästä toiseen. En ihmettele, että niin moni ei jaksa. Enemmän ihmettelen niitä, jotka jaksavat.
Mutta on hyvä, että näissä blogeissa uskalletaan tuoda esiin, ettei uskovankaan elämä ole silkkaa päivänpaistetta. Syntyy vertaistukiverkosto ja kokee edes pikkuisen lohdutusta siitä, että on muitakin, jotka omasta kokemuksestaan ymmärtävät.
Niin, JOS Jeesus olisi täällä. Mutta hän sanoi:”Teille on hyväksi, että minä menen pois.” Ihmisenä hän olisi ollut vain pienen joukon tavoitettavissa. Nyt hän on Pyhässä Hengessä jokaisen vierellä. Mutta, mutta… niin huomaamattomana, tuntumattomana, kuin ei ketään olisikaan… kuinka voisimme löytää Pyhän Hengen läheisyyden niin, että saisimme konkreettisen avun ja lohdutuksen? Lihaa ja verta olevina olentoina kaipaamme konkreettista kohtaamista.
Kuinkahan paljon me ihmiset teemme toinen toistemme hyväksi maailmassa kantaaksemme toinen toistemme kuormia? Voitaisko me ihmiset toimia enemmän Jumalan käsinä ja jalkoina ja sylinä täällä maailmassa? Voitaisko me osoittaa konkreettisemmin, ihmisen muodossa sitä Rakkautta jota saadaan Taivaalliselta Isältä? Täyttääkö meidän omat huolemme mielemme niin, ettemme nää naapurin epätoivoista katsetta? (Minulla ainakin…) Mikä on ihmisen vastuu täällä maailmassa? Näitä mietiskelen… Pyhä Henki on täydellinen meissä ,se huutaa sisällämme Abba Isä! Me ihmiset emme. Me eletään syntiin langenneessa maailmassa. Paratiisi on vasta taivaassa. Mutta silti heikoilla ja haurailla jäsenimmällemme voimme edes jonkin verran helpoittaa toistemme taakkoja.