”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes. 42: 3)
Kynttilän liekki joutuu joskus lepattamaan yksin pimeässä ja epäsuotuisassa tilassa. Pimeys tahtoisi peittää sen alleen mutta sitkeästi se jaksaa hehkua pientä valoaan ympäristöönsä.
Uskoa voi verrata kynttilän lepattavaan tuleen. Joskus se palaa iloisemmin ja suuremmalla liekillä, joskus se on aivan sammumaisillaan. Pienikin puhallus tai tuulenvire saisi sen kuolemaan.
Miten Jeesus suhtautuu meidän heiveröiseen uskoomme? Ensinnäkin on hyvä muistuttaa itseämme siitä, että Hän ei toimi niin kuin ihmiset. Hän ei arvostele tai arvioi ihmisnäkökulmasta. Hän näkee liekin ohella myös ympäröivän pimeyden. Hän näkee, onko liekkimme joutunut taistelemaan yksin kaiken valon nielevää pimeyttä vastaan. Hän tietää myös, miten vähäinen kynttiläsydämemme on. Kaiken Hän ottaa huomioon katsellessaan hiipuvaa liekkiämme.
Kuinka monesti me ihmiset olemmekaan valmiita sammuttamaan toistemme vähäisen uskon! Arvioimme liekin liian vähäpätöiseksi ja tilanteen toivottomaksi. Sanamme saattavat olla todellisia vesisuihkuja. Mutta Herra Jeesus tulee lähellemme tulisoihtuna. Jesaja lupaa, ettei Jeesus itse ikinä sammu (42:4). Hänen lämpönsä ja kirkkautensa yhteydessä meidänkin pieni liekki vahvistuu. Kuinka vahvaksi se voikaan tulla!
Jos katsot pientä palavaa kynttilänsydäntä isomman tulen lähellä, huomaat niiden sulautuvan yhteen. Hiipuva tuli roihuaakin isolla liekillä vain, koska se on saanut lähelleen jotain itseään suurempaa. Tapahtukoon jotain sellaista meillekin tänään.
