Kun lähdin tälle taipaleelle, alku oli keveää juoksentelua tasaisella tiellä.
Myötätuulta ja virvoittavaa sadetta.
Matkan jatkuessa tuli myrskyt, helteet, kuoppaiset tiet, nousuja ja laskuja.
Kengät meni rikki. Hengästytti, juoksu hidastui kävelyksi.
Yhtäkkiä tietä ei tunnistanut enää tieksi, vaan se muistutti taistelutannerta.
Laukauksia, kranaatteja, tykkejä, sarjatulitusta.
Oli pukeuduttava kunnolla. Sain haarniskan, kypärän, miekan ja kilven.
Lisää tulitusta. Kävelykin tuli mahdottomaksi, ryömin.
Paha kävi ympärillä kuin kiljuva jalopeura, ei antanut hetken rauhaa,
tarttui jokaiseen tilaisuuteen tuhota kaikki, niellä elävältä.
Makasin maassa, ei ollut voimia ryömiäkään, mutta hengissä olin kilpeni turvin, jonka olin lahjaksi saanut.
Perille minä haluan. En ehkä pääse sinne juosten, kävellen enkä ryömien,
mutta minut saa kantaa, jos joku jaksaa. Ja joku jaksaa. Oman taistelunsa jo taistellut ja voittanut. Yksi kaikkien puolesta. Hän minut perille kantaa. Varmasti kantaa.
(Iiris)
