Olen viime päivinä miettinyt meidän uskovien totuudellisuutta sekä tapaa ja kykyä käsitellä ongelmia. Olemmeko me sisältä sellaisia kuin päällepäin näytämme? Vai annammeko ulospäin kaunistellun kuvan itsestämme? Entä voiko toinen ihminen olla meidän lähellämme rehellisesti oma itsensä?
Jos uskoon tulleen ihmisen on elettävä seurakunnan tai toisten uskovien taholta tulevan uskonnollisen paineen takia epärehellisyydessä ja piilotettava ongelmansa näkymättömiin, hänestä tulee väistämättä tekopyhä. Hän siis alkaa esittää olevansa jotakin muuta kuin mitä on. Jos me olemme sellaisia, että meidän seurassamme toisista uskovista tulee vähitellen ongelmansa piilottavia tekopyhiä, on jotakin kertakaikkisen pahasti vialla. Silloinhan heille olisi parempi, etteivät he olisi meidän kanssamme missään tekemisissä.
Meidän seurassamme ihmisten tulisi voida kokea itsensä rakastetuiksi ihan sellaisinaan, kaikkine rikkinäisyyksineen ja huonoine tapoineen, mitään peittämättä. Vain sellaisessa kasvuympäristössä he voivat ajan kanssa todella parantua, ja heidän vanha elämänsä voi jäädä vähitellen kokonaan menneisyyteen. Todennäköisesti myös itsemurha-alttius vähenisi, koska piiloteltavia asioita ei enää olisi. Ja apua ja rukoustakin kehdattaisiin hakea.
Ihmisen ainut toivo on Pyhä Henki. Meidän on annettava Pyhälle Hengelle vapaus muuttaa ihmisiä sisältä päin. Vain hän tietää miten se tehdään, jotta muutoksesta tulisi perinpohjainen ja pysyvä. Ja silloin se hyvä ja kaunis mikä heistä tulee ulos – ja mikä meistä tulee ulos – ei ole tekopyhyyttä, vaan aitoa ja rehellistä uudistetun ihmisen sisältä kumpuavaa Jumalan luomusta. Silloin me, Jumalan kansa, emme ole vain päällisin puolin puhtaita ja pyhiä, vaan myös sisäisesti.
”Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi ja tieto ja kaikenlainen ymmärrys lisääntyisi, niin että voisitte tutkia, mikä on parasta, ja olisitte puhtaita ja moitteettomia Kristuksen päivään saakka, täynnä vanhurskauden hedelmää, jonka Jeesus Kristus saa aikaan Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi.” (Fil. 1:9-11, RK)
Johanna Sarento
Ei ihminen välttämättä piilottele ongelmiaan jos hän ei puhu niistä. Toisille ongelmat voivat olla juuri sillä hetkellä niin tuskallisia että he eivät yksinkertaisesti pysty puhumaan niistä. Toiset ovat kokeneet vähättelyä tai juoruiluja ja eivät enää luota kuin ehkä yhteen tai kahteen ihmiseen joille puhua. Ja muutamat oppivat luottamaan Jumalaan niin että uskovat Jumalan vievän heidät läpi kaikkien vaikeuksien ja oppivat olemaan tyytyväisiä kaikenlaisissa tilanteissa kuten Paavali. Ei kristitty ole tekopyhä tai esitä jotain muuta kuin mitä hän on jos hän ei puhu ongelmistaan. Ehkä meidän kaikkien tulisi hyväksyä ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat puhuivatpa he sitten ongelmistaan tai ei ja arvostella toisia vasta sitten kun on kuljettu 5 mailia heidän saappaissaan. Toivo ja vahva luottamus siihen että Jumala vie meidät perille riittää. Jos joku haluaa piilotella ongelmiaan niin se ei ole meidän probleema; uskotaan että Jumala omalla ajallaan ja omalla viisaudellaan näyttää meille kaikille kuinka tulee toimia.
Tekopyhyys tai pyhyys liittyy vain ja ainoastaan Jumalaan ja esitämmekö kristittyä vai aidosti olemme kaikkine ongelminemme Jumalan lapsia.