Vuosia sitten juhannuksena, kun kaikessa rauhassa maalailin olohuoneen seinää, näin ikkunasta isoveljeni lähestyvän. Olin sanonut hänelle monesti, ettei ole tervetullut päihtyneenä enkä kuskaile häntä mihinkään.
Suututti, että tuolta hän nyt kuitenkin hoipertelee. Oli alkoholisoitunut elämänsä suruissa ja kaipasi armollista Jumalaa.
Yhtäkkiä siinä sisimpääni leimahti kuin salama kirkkaalta taivaalta sanat: ”Sen minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet Minulle.”
Veljeni kolkutellessa ovella, menin avaamaan ja hänen nöyränä selitellessään, ettei linja-autotkaan kulje näin juhannuksena… sanoin välittömästi, että voin heittää hänet kotiinsa.
Matkalla juttelimme niitä näitä. Uskosta, Jumalasta ja armosta olimme puhuneet niin useasti, että päätin säästää hänet niiltä sillä kertaa.
Saavuimme perille ja hän oli jo nousemassa autosta, mutta kääntyikin vielä puoleeni ja totesi: ”Tiedätkö… se Jumala, johon sinä uskot… en minäkään Häntä hylkää.”
Hämmästyin. Minähän juurikin päätin olla nyt puhumatta Hänestä. Vastasin silti: ”Tiedätkö… ei Hänkään hylkää sinua.”
Isoveljeni. Sidottu silloin, nyt vapaa. Edeltä mennyt. Sinne minne minäkin haluan mennä. Sen saman armon kantamana kuin hänkin.
(Iiris)
