”Kuka tuolla tulee erämaasta rakkaaseensa nojaten?” (Laulujen laulu 8:5)

Erämaa kuvaa vaihetta elämässämme, jolloin koemme nääntyvämme huoltemme alle. Erämaassa loppuvat omat keinot selviytyä elämän haasteista. Siellä kompassi sekoaa, eikä selvää suuntaa eteenpäin tunnu löytyvän. Erämaassa myös Jumala tuntuu olevan vaiti.

Erämaassa pettävät ne turvat, joihin olemme aikaisemmin nojanneet. Jos haimmekin turvaa ja tukea omista kyvyistämme, tahdonvoimastamme, hyvästä hengellisestä elämästämme tai asioista, mitä omistamme, kaikki ne menettävät merkityksensä erämaassa. Siellä niiden kyky kantaa meitä osoittautuu riittämättömäksi.

Erämaassa ovat olleet kaikki Jumalan pyhät. Siellä ovat olleet Raamatun ja kirkkohistorian Jumalan miehet ja naiset. He ovat joutuneet kokemaan näännyttäviä vuosia, vaikeita riisumisen vaiheita. Erämaa on ollut heille se oppikoulu,  jonka kautta he ovat valmistuneet ottamaan vastaan  heille annetun tehtävän.

Erämaasta löytyy se yksi ja ainoa kristityn Rakas, jonka olkapäätä vasten pystyy nojaamaan. Erämaassa löytyy Kristus, joka antaa nääntyvälle Elämän vettä ja puutteelliselle todellista mannaa, Jumalan ruokaa.

Sitä ei itse useinkaan huomaa. Sitä näkee vain liian kuivan maaperän ja toivottomalta tuntuvat maisemat. Mutta toiset näkevät kristityn, joka on oppinut nojaamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen.