Israelin 3 miljoonainen kansa sai kokea Jumalan erityistä huolenpitoa erämaassa 40 vuoden ajan. Miten ihmeellistä, että kansa, joka asui keskellä puutetta, sai jatkuvasti tarvitsemansa ravinnon, vaatteet ja kaiken muun tarpeellisen.
Jumala pyysi kansaa vain luottamaan Häneen, kaikki kansan tarpeet oli Jumalan hallinnassa. Samoin Jumala pyytää meitäkin luottamaan Häneen.
Me kipuilemme opiskelujen, työpaikkojen, rahallisen pärjäämisen, omaisuuksien tai niiden puuttumisen vuoksi – kaiken sen vuoksi, mitä Israelin kansa kipuili omalla tavalla omana aikanaan. He kipuilivat sitä, kuinka tulisivat toimeen ja Jumala osoitti heille suuruutensa.
Mutta Jumalan suunnitelma ei ollut vain tarjota apua matkalla vaan tavoite oli päästä luvattuun maahan. Onkohan tämä tavoite meiltä kristityiltä joskus hukassa?
Me järkytymme, jos Jumala ei siunaakaan meidän elämäämme tavalla, jota toivomme. Kyselemme, miksei Hän voisi antaa meille sitä tai ottaa tämän pois elämästämme? Miksei Hän voisi siunata meitä tuntuvammin ja näkyvämmin?
Samalla emme taida nähdä sitä siunausta, joka on tänään elämässämme. Ehkä näkisimme sen paremmin, jos katsoisimme elämäämme Jumalan tavoitteesta käsin: me olemme matkalla taivaaseen – nykyinen elämä ei ole kaikki. Tämä on vasta matkantekoa, jossa meitä monin tavoin valmistellaan. Siunataan mutta myös koetellaan. Täytetään puutteita ja joskus annetaan kokea niitä. Kaikki päämäärän vuoksi.
Jumala pyytää meitä luottamaan Häneen sekä perillepääsyn että matkan aikaisten tarpeiden suhteen.
Telttavaarnoja ei olisi syytä lyödä liian tiukkaan kiinni, sillä matka on vielä kesken ja maali häämöttää edessä.
