Olen huomannut meissä ihmisissä yhden perustavanlaatuisen ongelman. Rajattomuuden. Menemme liian lähelle muita ja päästämme myös.

Kävelemme mielellämme toistemme tonttien rajojen yli miten sattuu ja sehän sattuu. Menemme toisen tontille määräilemään miten siellä asioiden pitäisi olla ja miten niitä hoitaa.

Huomauttelemme laiskasta ruohonleikkuusta tai päivittelemme miten tuo toinen ei saa edes kasvimaata aikaiseksi. Koska itsellämme on. Koska omaa maatamme tottumuksesta pidämme ja kiristellen rikkaruohoja kitkemme. Tai joku nauttiikin ihan. Mutta ei voi olla oikein, että joku hakee porkkanansa torilta.

Kaikkien etu sekä oma että toisten olisi yhdessä varjella kaikkien rajoja. Keskittyisimme vaan omiin tekemisiimme tai tekemättömyytemme. Ettemme lastaisi toisiin turhia odotuksia, jotka väistämättä tuovat pettymyksiä. Sillä kukaan ei ole velvollinen elämään minun tavallani ja päälle vielä ottamaan vastaan minun pettymykseni odotuksistani.

Ettemme menettäisi omaa paikkaamme auringossa, vaikka viereisellä tontilla onkin pilvistä tai myrskyää. Tai toisen poutasäähän omaa pahaa tuultamme puhaltelisi.

Rajattomuus. Niin. Se on raskasta. Rajat ovat rakkautta.

(Iiris)