”Veljet, minä en katso sitä vielä saavuttaneeni. Yhden minä kuitenkin teen: unohtaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti mikä on edessä…” (Fil. 3:13)

Meille annetaan tässä aivan erinomainen ja aina sovellettavissa oleva elämänohje. Meidän tulisi oikealla tavalla päästää tai pyristellä irti menneen otteesta. Samalla meidän tulisi katsoa toiveikkain mielin tulevaan.

Menneisyydessä saattaa olla paljon sellaista, joka pitää meitä vankinaan. Se saattaa sisältää huonommuutta, syyllisyyttä, epäonnistumisia ja häpeää. Menneisyys pitää meitä otteessaan vakuuttamalla, että vapautuminen siitä olisi petosta eikä sellainen taakoista luopuminen ole soveliasta.

Mutta eteenpäin ei pääse, jos jatkuvasti joutuu vilkuilemaan olan yli taakseen. Kun Jumala kuittaa menneen anteeksiannetuksi ja kutsuu sitä nimenomaan menneeksi, meillä ei olisi oikeutta raahata sitä nykyisyydessä mukana. Ei omalla eikä toisten kohdalla.

Mitä tulevaisuudessa pitäisi tavoitella? Tämä aika kertoo sitä joka tuutista: tavoittele yksilöonnea, tyytyväisyyttä, varmoja eläkepäiviä, parempia ihmissuhteita. Paavali sanoi tavoittelevansa vain ja ainoastaan yhtä asiaa: Kristuksen tuntemista.

Se ei sulje elämää eri mausteineen ulos laskuista. Kristus Jeesus voidaan oppia tuntemaan jatkuvasti syvemmin. Hänen tuntemisensa on kuin kodin löytyminen kodittomalle; kuin kesäpäivä keskellä pakkasia.

Kun katse kiinnittyy siihen, mitä voimme omistaa tai olla, jäämme lopulta tyhjiksi. Mutta kun tavoite on syvempi elämä Jumalan yhteydessä, silloin saattaa koko elämän värikirjo avautua uudella tavalla.

Rikottu mennyt voi olla tienä syvempään seurusteluun Vapahtajan kanssa. Meitä ei määritä mennyt vaan nykyisyys Jeesuksen kanssa.