Siellä se on aina ollut. Jossain syvällä minussa. Häpeä, joka painaa katseeni alas. Olen kantanut sitä niin pitkään kuin muistan. Se kertoo minulle jatkuvasti, miten alamittainen olen.
Se, mikä painettiin sinetin voimalla sisimpääni, on vain kasvanut vuosien mittaan. Jokainen epäonnistuminen on lisännyt taakkaani.
Häpeä tekee minut yksinäiseksi. Pelkään rakkautta, en uskalla astua sen varaan. Minä pelkään Sinua. Pelkään laskea suojani alas edessäsi ja olla alaston. Pelkään sitä, että Sinä näet minut.
Ole pelkoani ja suojiani suurempi. Rakasta minut itsellesi muurieni lävitse. Ole häpeääni vahvempi, kanna se ulos pölyisestä huoneestani. Katsellaan sitä yhdessä Sinun silmin ja annetaan sen mennä.
Olethan häpeääni suurempi?
Jaakko, olit poliisikoulun priimus. Olet taitava lukuisissa asioissa. Blogejasi ja kirjojasi luetaan ja kiitetään. Ja ennen kaikkea: Jumala on kutsunut sinut työtoverikseen. Ja vaikka et olisi edes työtoveri, hänen rakas lapsensa vain, sekin on jo suuriarvoista.
Mutta tiedän kyllä, että jos sielun pohjalla on häpeä, sinne jo varhain pesiytynyt, se ei suostu luopumaan syyttelyistään tällaistenkaan faktojen edessä. Se ottaa huomioon vain epäonnistumiset. Jeesus on kuitenkin suurempi kuin häpeä. Kunpa oppisimme – niin sinä kuin minäkin – kuuntelemaan ensisijaisesti hänen sanojaan. Tiedän: se ei ole helppoa. Mutta yritetään. Aina uudestaan. Tsemppiä.