”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.” Gal. 6:2

Ihminen on oman itsekeskeisyytensä vanki. Joko hän kokee omaa erinomaisuuttaan ja kaikissa kohtaamisissaan pyrkii omaan hyötyyn tai sitten hän jää kieriskelemään omaan surkeuteensa nähden vain itsensä. Joka tapauksessa ihmisen ensimmäinen ja monesti vain osittain tiedostettu kysymys on: mitä tämä tarkoittaa minulle? Mitä minä saan tästä?

Pyhitys ei ole oman itsekkyyden vahvistamista. Se ei ole sitä, että ihminen voi luetella mielessään, mitä pahaa hän ei ole tehnyt ja mitä hyvää hän on jakanut. Pyhitys ei tarkoita sitä, että ihminen voisi koskaan nousta toisen, heikomman ihmisen yläpuolelle.

Pyhitys on Kristuksen omaa elämää meissä. Kristus haluaa rakastavasti kohdata ja syleillä meitä niin, että me alkaisimme näkemään toisen ihmisen. Mutta jos me jäämme paikallemme odottamaan ihmeellisiä kokemuksia, kristikunta on aina opettanut toisin: mene kohtaamaan tarvitsevia, sieltä löydät Kristuksen.

Pyhityksen hedelmä on silmien avautuminen toiselle ihmiselle. Pyhittyvä ihminen ei silloin laske oman pyhityksen asteita, vaan hän alkaa nähdä niitä mahdottomia ja musertavia kuormia, mitä hänen lähellään olevat ihmiset kantavat päivästä toiseen. Kun hän alkaa nähdä niitä, hänestä tuntuu välttämättömältä myös auttaa.

Pyhityksen irvikuva on pöhöttynyt ja toisten yläpuolella omassa puhtaudessaan leijuva kristitty. Todellinen rakkaus saa sen sijaan meidät käärimään hihamme toisten puolesta.

Jos siis haluaisimme mitata pyhityksemme etenemistä, ei meidän tule kääntyä omiin tunteisiimme tai onnistumisiimme. Liioin ei tule tutkia omien sisäisten taistelujen mahdollista hillitsemistä. Enemmän tulisi nähdä toinen ihminen.

Luterilaisen perinteen mukaan pyhitys on synnin ja armon syvenevää kokemusta. Siinä on vinhasti totuutta. Oman syntisyyden tunnustaminen ja Vapahtajan rakkauden varassa eläminen synnyttää kykyä ja halua kohdata lähimmäinen. Ja juuri siinä onkin pyhityksen yksi suurimmista hedelmistä.