”Päivän koittaessa Jeesus lähti ulos ja meni yksinäiseen paikkaan” (Luuk. 4:42).

Nykyistä elämää voisi kuvata hyvin seuraavilla määreillä: kiire ja jatkuva liikkeellä olo. Meitä työnnetään koko ajan liikkeeseen, saavuttamaan enemmän, olemaan enemmän ja löytämään itsemme aina seuraavan vuoren laelta.

Olemme niin tottuneita siihen, ettemme edes huomaa sitä. Päinvastoin koemme itsemme sitä tärkeämmiksi, miten täynnä asioita meidän elämämme on. Olemme olemassa, kun kalenterimme on täynnä.

Samaan aikaan sielumme huutaa tasapainoa ja elämää, jota kiire ei meille tavoita. Sisäisen maailman varoittavista signaaleista huolimatta juoksemme kuin oravanpyörässä sinne saakka, kunnes törmäämme aikamme muotisairauteen: burnouttiin.

Kiireemme keskellä kyselemme Jumalan läsnäoloa elämäämme. Vauhdin pysähdyttyä Jumala vastaa: ”Olen aina ollut tässä, olet ollut liian kiireinen seurustellaksesi kanssani.”

Jotkut meistä joutuvat kokemaan äkkipysähdyksiä. Toisten vauhti hiljennetään asteittain. Paikoilleen pysähdyttäessä on ensin aina pelottavan hiljaista ja pimeää. Mutta siellä ei odota kuolettava rotko vaan armollinen ja yhteyttä tahtova Jumala.

Jeesus vetäytyi paljon yksinäisyyteen. Hän tahtoi elää Isänsä yhteydessä tiedostaen, että kiire tappaa jakamisen ja yhteyden.

Paavali opetti samasta asiasta varoittaen meitä mukautumaan vallitsevan ajanmenon mukaan (Room. 12:2). Kun tämä aika viettelee meitä jatkuvan kiireen ja saavuttamisen alttareille, Jumala vetää meitä hiljaisuuteen.

Burnout. Äkillinen sairaus. Kipeä tragedia. Niissä voi piillä syvemmän Elämän salaisuus.