Olen aina uskonut Jumalaan. Jeesus on sykähdyttänyt sydäntäni niin kauan kuin muistan. Mutta sekä lapsena että teininä koin uskon valtavana häpeänä. En vain uskaltanut enkä kehdannut kertoa siitä kenellekään. Että uskon. Että Jeesus on elämässäni perustavan laatuinen asia. Pelkäsin Jumalan kieltävän minut, koska minäkin hiljaisuudellani kielsin Hänet.
Kävin rippikoulun. Hädin tuskin uskalsin ostaa kaulaani ristin ja kantaa sitä. Se oli itselleni niin merkittävä. Tuntui kuin se loistaisi. Pelotti.
Olin kuusitoista. Menin ammattikouluun. Yllätyksekseni samalle luokalle sattui kaksi uskovaista nuorta. Sellaisia rohkeita. Omanlaisiaan. Uskalsivat olla mitä ovat. Eivät mukautuneet maailman eivätkä seurakuntanuorten valtavirtaan. Näin koin. Tuskin sattumalta heihin tutustuin.
Samana syksynä näin unen. Unen, jossa kohtasin Jeesuksen tiellä. Jeesus oli siinä edessäni ja muistan kuinka mieleni teki syöksyä Häntä halaamaan, mutta pelkäsin. Kysyin Häneltä varoen voisinko. Jeesus hymyili ja nyökkäsi. Halasimme toisiamme ja jatkoimme käsi kädessä matkaa.
Herättyäni tuosta unesta, häpeä uskosta oli pois pyyhkäisty. Ei hävettänyt enää yhtään. Olin ilosta suunniltani. OLEN USKOVAINEN. USKOVAINEN. MINÄ. Jeesus tämän teki. Minut uskovaiseksi. Sanokoot muut mitä tykkäävät. Minä tykkään Jeesuksesta 🥰
(Iiris)
Ihanaa kun kerroit nämä lapsuuden ja nuoruuden tunnot. Niissä oli jotain minullekin tuttua. Minäkin kielsin. (Kirjoitin siitä joskus blogissanikin). Ja ihana tuo unesi myös. Siinäkin jotain tutun tuntuista, sillä olen joskus ajatellut, mitä hän minulle sanoisi, jos hänet tiellä kohtaisin. (Jutun aiheeksi päätyi sekin pohdinta.)
https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2018/10/ken-kielsi-hanet-sai-armon.html
https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2015/05/kohtaaminen.html)
Olin kirkon työntekijä. Tekevälle sattuu monenlaista. Olin innokas ja kova puhumaan. Minä osasin, minä todistin, minä lauloin, minä saarnasin. Olin niin hyvä, aina menossa. Vaimo ja lapset jäivät kakkosiksi. Minä vain menin, vuosia. Ehkä sain hyvääkin aikaan.
Sitten törmäsin rajoihini. Apua en saanut keneltäkään. Hajosin henkisesti ja romahdin fyysisesti. Aloin nähdä heikkouteni, helmasyntini, väärät valintani. Meni aikaa. Vuosia.
Tulin hoidetuksi, kun sain uudelleen kohdata Jeesuksen. Lopetin oman yrittämisen ja esittämisen. Enää en äänessä ollut minä ja omat kykyni. Tilalle tuli Kristus minussa.
Kun opin kuuntelemaan, ymmärsin lopulta tämänkin: ”Hyvät teot voivat tehdä meidät ylpeiksi, mutta synti nöyräksi.” Aloin uskoa pienten lasten lailla.