”Miksi olet masentunut, sieluni, ja miksi olet minussa levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta” (Ps. 42:6).

Kun elämä on liian raskasta; kun pitäisi tehdä jotain asioiden muuttamiseksi, mutta puuttuu voimat ja ymmärrys.

Me hätäilemme ja juoksemme sinne tänne. Yritämme huutaa apua joka ilmansuunnalta ja raapia kasaan viimeiset voimanrippeet seuraavaan askeleeseen.

Olemme levottomia ja masentuneita, koska emme itse tiedä, miten huominen voisi olla tätä päivää erilainen. Olemme neuvottomia, kun emme itse osaa ohjata elämämme paattia.

Kun elämä on liian vaikeaa, olemme ehkä unohtaneet Jumalan? Emme ehkä ole osanneet ottaa huomioon, että Jumala tahtoo olla kanssamme läheisemmässä suhteessa ja olla vaikuttamassa kaikissa asioissamme? Miten helposti se unohdus käykään meille!

”Odota Jumalaa”, on ihmisen pysähtyminen jotta Jumala lähtisi liikkeelle. Siinä ihminen tunnustaa auttamattoman tilansa ja pyytää Jumalaa aloittamaan työnsä täydestä mahdottomuudesta.

Psalmin kirjoittajalla oli jo kokemusta Jumalan toimintamallista ja rakastavasta huolenpidosta. Hän keskeltä omaa neuvottomuuttaan ohjasi omaa tunne-elämäänsä pelosta ja hätäilystä lepoon: Jumala varmasti tulisi ja auttaisi.

Raamattu lupaa, että yksikään Jumalaan turvaava ei joudu häpeään – toisinsanoen levollinen luottamus ei ole turhaa.

Odota Jumalaa, sieluni. Anna asiasi Taivaalliselle Isällesi. Uskalla antaa Hänelle vastausten laatu ja aikataulut. Älä suostu antamaan vain huoliasi vaan anna samalla itsesi kokonaan ja ehdoitta.