”Kaikki rakkaat ja ystävät sinä olet karkottanut minusta kauas, pimeys on ainoa tuttavani.” (Ps. 88:19)

Päivä, askel, vuosi kerrallaan on kuljettu, välillä toiveikkaana, toisinaan hämärässä. Olen päätynyt tänne pimeään laaksoon. Olet luvannut olla täälläkin kanssani, mutta en pimeydeltäni tunne Sinua.

Pelkään tätä laaksoa. Sen suru ja synkkyys murtautuvat sieluuni ja repivät ennen niin lujan ankkurini irti. Ilman Sinua sieluni on tuuliajolla mustilla aalloilla.

Kuinka kukaan voisikaan auttaa ja kulkea vierelläni? Pimeimmät laaksot saan aina kävellä vavisuttavassa yksinäisyydessä.

Minä pelkään pimeää. Sen toivottomuus ilkkuu ilkeästi pienelle toivolleni.

Sinä olet pimeyttäni suurempi. Sinä olet laaksoja korkeampi. Sinun armosi ulottuu syvyyksiäni syvemmälle. Sinun lohdutuksesi yltää revittyyn sieluuni.