”Niinpä en sitä enää teekään minä vaan synti, joka minussa asuu.”
(Room. 7:17)

Meidän ongelmamme ei ole pelkästään syntisiä haluja herättävät ulkoiset ärsykkeet, vaikeat ihmiset ympärillämme tai meitä vastaan taisteleva Sielunvihollinen. Vanha Paavali uskaltautuu tunnustamaan, että ongelma oli hänessä itsessään: synti asui hänessä.

Paavali erotti opillisesti uuden ja vanhan ihmisen toisistaan. Hänen tuli elää uuden ihmisen halujen mukaan mutta tosiasiana pysyi, että vanha pysyi sitkeästi mukana kuolinvuoteelle saakka; Vasta kuolema toisi lopullisen helpotuksen syntiongelmaan.

Miten kipeä havainto se onkaan, että synti asuu minussa! Miten paljon me haluaisimme sitä väistää, tulkita Raamatun opetusta toisin ja vierittää syyn muualle.

Totuudessa eläminen tarkoittaa tämän todellisuuden katsomista silmästä silmään, selittelemättä ja puolustautumatta. Synti asuu minussa ja se aiheuttaa minulle ja lähelläni eläville ihmisille paljon ongelmia. Tosin toisetkin kamppailevat oman syntisyytensä kanssa mutta minun tulee keskittyä aina ensin omaan puutteellisuuteeni. Silloin osaan lähestyä toisten kamppailuja oikeasta kulmasta.

Kristityn jokapäiväisen jännitekentän luo se yhtäaikainen ja kaksitahoinen Raamatun opetus, että synti asuu meissä ja silti meidän tulee vastustaa sitä. Armo ei ole lupa synnin tekemiseen.

”Mistä löydän avun?”, on miljoonien kristittyjen sisäinen huuto halki vuosisatojen. Siihen huutoon Paavalikin päätti pääkirjeensä, Roomalaiskirjeen 7. luvun. Tosin hän lisäksi yhden sanan. Tai oikeastaan henkilön: Jeesuksen Kristuksen.

Jeesus on ratkaisu. Kaikilla tavoilla ja kaikkien kohdalla. Kun olet taistelusi taistellut, retkahda koko painollasi Hänen varaansa. Armo riittää, koska Kristuksen rakkaus riittää.