”Voi niitä, jotka lähtevät alas Egyptiin apua hakemaan, niitä, jotka turvaavat hevosiin ja luottavat sotavaunuihin, koska niitä on paljon, ja ratsumiehiin, koska niitä on valtaisat määrät, eivätkä katso Israelin Pyhään, eivät kysy neuvoa Herralta” (Jes. 31:1).

Ihmisen luontaiseen vaistoon kuuluu tavoitella apua silloin, kun elämä tuntuu liian ahtaalta. Haemme apua sieltä, mistä sisäisen keskustietokoneemme mukaan sitä todennäköisimmin saamme.

Israelin kansa eli suurvaltojen puristuksessa. Kun vaara uhkasi pohjoisesta, he hakivat apua etelästä, Egyptistä. Sodan kolkuttaessa ovelle he turvautuivat toisen suurvallan suureen armeijaan. Jumala unohtui.

En ihmettele kansan käytöstä, löydän saman mallin itsestäni. Vaikeuksissa huidon sinne ja tänne, yritän järkeillä ja varmistaa apua kaikin inhimillisin keinoin. Turvaudun ihmisiin, omistamiini asioihin tai ammattiauttajiin. Eikä se ole yksioikoisen väärin.

Mutta Jumala ei tahtoisi jäädä osattomaksi. Hän ei suostu jäämään elämämme pienen ”uskonto” -ruudun sisään ja katsomaan sivusta, kuinka vuodatamme rukouksiamme muualle.

Sanonta ”laatu korvaa määrän” toimii tässäkin asiassa. Vaikka Herra Jeesus olisi viimeinen korttini, Hän on todellinen ässä hihassa. Hän on enemmän kuin kaikki ne paikat, joista olen tähän saakka huutanut auttajaa.