”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Vaikka minä puhunkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra” (Jer. 31:20).

Raamattu joissakin kohdin paljastaa Jumalan sydämen sykkeen paljaammin kuin muualla. Kyseisessä Jeremian kirjan jakeessa Jumala tulee meitä häkellyttävän lähelle.

Jumalan valittu kansa, Israel, oli elänyt kuin pellossa liittosuhteessaan. Se ei ollut välittänyt Jumalan tahdosta pätkääkään. Siksi saamme Vanhan testamentin puolelta lukea toinen toistaan suorempia varoituksia: jos kansa jatkaisi tuhlaajapoikaelämäänsä, mitään hyvää ei olisi luvassa.

Vaikka Jumala tuntui olevan jopa tuskallisen kärsivällinen, tuomiot myös toteutuivat. Israel joutui kokemaan täydellisen tuhon ja pakkosiirtolaisuuden. Syyllisyys ja häpeä vyöryivät oven kynnykseltä sisään.

Mutta sitten tuomioiden keskellä näemme palan Jumalan sydäntä. Sanat ”sisimpäni kaipaa hänen puoleensa” ovat itkevän Jumalan paljas tunnustus. Jumalalla on heikko kohtansa: me ihmiset. Rakkaus saa Hänet polvilleen. Rakkaus ajaa hänet ristille.

Uuden testamentin Jumala ei ole toinen. Edelleen Hän kärsii syntiemme tähden ja varoittaa meitä tuhlaajapoikareissuillamme. Hän sanoo kurittavansa meitä kuin lapsiaan, jotta oikenisimme. Mutta Hän ei lakkaa rakastamasta.

Armo ei horjahtele. Uskollisuus ei pääty. Rakkaus kestää – se on naulattu kiinni tähän maailmaan suurin rautanauloin.