”Aivan turhaan olen puhdistanut sydämeni ja pessyt käteni viattomuudessa, sillä minua vaivataan kaiken päivää ja saan kuristusta joka aamu” (Ps. 73: 13-14).

Aasaf oli kuningas Daavidin ylistyksenjohtaja. Monet Psalmit ovat lähtöisin hänen sulkakynästään.

Aasafin toiveena oli elää lähellä Jumalaa. Hän tahtoi elää Jumalan tahdon mukaan ja uskoi, että se oli parasta, mitä ihminen saattoi tehdä.

Aasaf tunnusti elämän merkillisen luonteen: ne jotka eivät piittaa Jumalasta, näyttävät menestyvän ja ne, jotka tahtovat omistautua Herralle joutuvat särkymään. Aasafille tämän huomaaminen oli suistaa hänen koko uskonsa (Ps. 73:2,3).

Aasafin elämässä oli kipeitä kokemuksia, joista monet Jumalan omat saavat osansa. Hän uskalsi todeta, että hän saa kokea kipua ja vaivaa joka päivä. Jopa niin, että ruumis ja sielu alkoivat riutua (Ps. 73:26).

Miksi jumalaton siis menestyi ja Jumalaa etsivä joutui kokemaan ahdistuksia? Aasaf käsitti, että Jumala oli varannut omilleen jotain, mistä ulkopuoliset eivät ymmärtäisi mitään. Jumala antoi omilleen itsensä. Sen lahjan täysimääräisen omistamisen ensimmäisinä askeleina oli tyhjentyminen muista siunauksista.

”Minun onneni on olla lähellä Jumalaa” oli Aafafin uskontunnustus. Se oli myös sielun aito kokemus. Jumalan läheisyys oli enemmän kuin kaikki menetykset yhteensä.

Erikoinen uskon paradoksi: ruumis ja sielu oli annettu polttavaan kipuun mutta samalla sydänten yhteys vahvistui. Aasaf löysi aarteen, jota eivät varkaat voisi varastaa eikä ajan ruoste pilata.