Korona-epidemia oli kuin pakkopysäytys täydestä vauhdista. Ulkoista äkkijärrutusta syvempi oli kuitenkin sisäisen kiireen vielä hyytävämpi seisahdus.

Jeesuksen ääni on ollut lempeä ja päättäväinen. Hän on pakottanut vetäytymään sivuun ja ottamaan kuin sivustakatsojan rooli omaan elämääni. Ja paljon olen joutunutkin näkemään: kiire on aiheutunut saavuttamisen halusta, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, pelosta tulla unohdetuksi.

Yksinäisyys on pelottava paikka. Se on unohduksen reunama ja merkityksettömyyden syvä kuilu. 

On kuitenkin olemassa parantavaa yksinäisyyttä. Olen saanut olla löytämässä sitä reitillä, jota en olisi itse valinnut. Parantava yksinäisyys on sielun salaista seurustelua Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Se on kuin portti maailmaan, jota olen kaivannut mutta en koskaan löytänyt. 

Yksinäisyydestä tulvii tyytyväisyys ja luovuus. Suru ja ilo vuorottelevat; ne tuntuvat olevan toistensa selkämyksiä. Pysähtymisestä voi alkaa nousta uutta toivoa ja voimaa, joka ei ole enää lähtöisin itsestä.

Jumala kutsuu minua uuteen, sinuakin. Matka saattaa käydä läpi kivun ja yksinäisyyden mutta palkinto on huumaava. Siunauksien maa löytyy juuri pimeän yön jälkeen.

Olemme turvallisissa käsissä. Yksin mutta aina Yhteydessä.