”Kuka teidän joukostanne on jäljellä niistä, jotka näkivät tämän temppelin entisessä kunniassaan? Miltä se näyttää nyt? Eikö se ole tyhjän veroinen teidän silmissänne?” (Hag. 2:3).

Jälleenrankentajilta vaadittiin ennakkoluulotonta heittäytymistä. Pakkosiirtolaisuuden alussa 586 eKr vanha temppeli oli täysin tuhottu ja reilu sata vuotta myöhemmin oli aika rakentaa uusi rakennus entisen paikalle. Rohkeutta kysyttiin siinä, että uusi työmaa ei edes valmistuttuaan tulisi olemaan pientäkään osaa aikaisemman komeudesta.

Lannistus hiipi puseroon. Mitä mieltä oli jatkaa tuhon jälkeistä elämää, kun mikään mitä tehtiin ja saatiin aikaan ei olisi mitään entiseen verrattuna? Juuri siihen tilanteeseen Jumala puhui profeettojensa Haggain ja Sakarjan kautta.

Jumalan mielekkyyden lupaus kiinnittyi vain yhteen asiaan: Hän olisi kansansa kanssa. Kun Jumala oli mukana pienten alkujen muuraustöissä, lopputulos olisi enemmän kuin mihin sorakasat ja tiilivuoret pystyisivät.

Niin, mitä järkeä on tehdä hengellistä työtä kun enää ei ole erkkilemisiä, niiloylivainioita ja kalevilehtisiä?

Mitä järkeä on toivoa omalta elämältään mitään, kun avioero vei kesämökit, konkurssi talot, lapsuuden kivut söivät ihmissuhteet ja vuoren kokoiset vaikeudet kuluttivat parhaat vuodet ja voimat?

Jumalan lohduttava ja eteenpäin työntävä ohje on aina sama: ala rakentaa elämääsi, ehkä myös osaltasi Jumalan seurakuntaa siitä pisteestä, missä olet tänään. Älä suostu katsomaan taaksepäin liialla kaiholla, vaan ole varma, että tulevaisuus voi vastoin kaikkia luonnonlakeja antaa mennyttä enemmän.

Eihän uusi temppeli todella ollut paljoakaan vanhan veroinen. Mutta se kuvasti uutta, läheisempää elämää Jumalan kanssa. Mielekkyys ja hengellinen elämä ei ollut puitteissa. Ei silloin eikä tänään. Sinulla on Jeesus ja Hänen kanssa kaikki.