”Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli heidän luokseen kävellen veden päällä” (Matt. 14: 25).

Jeesus oli huonossa kunnossa. Hän oli uupunut palvelutyöhönsä. Sukulaismies Johannes Kastaja oli juuri murhattu ja ristin vääjäämättömyys painoi harteilla kestämättömän kovaa; Jeesusta odotti sama kohtalo.

Hän yritti saada sielunsa tasapainoon ja hakeutui yksinäisyyteen. Lohdutusta kaipaavat ihmiset seurasivat periksiantamattomina ja Jeesuksen myötätunto pakotti palvelemaan.

Ihmisiä palveli sielultaan järkkynyt Jumalan Poika. Myötätunto ajoi ahdistuksen edelle. Mutta Jeesus tarvitsi kipeästi olla Isän kanssa. Hän laittoi tyydyttyneet ihmiset paluumatkalla, opetuslapset veneeseen ja jäi yöksi seurustelemaan Isän kanssa.

Mitä sanoja tuohon yöhön mahtuikaan. Uskon, että se oli täynnä kyyneleitä, vavisuttavaa kipua, epäilyksen hämärää ja edessä olevan ristin painoa.

Juuri tämän yön jälkeen Jeesus käveli veden päällä. Minä uskon, että ei ainoastaan Pietari kysellyt samana yönä kysymystä ”kantaako järven pinta todella painoani?” Uskon, että Jeesus haki samaa vastausta ottaessaan ensimmäistä askelta. ”Kestänkö paineessa? Jaksanko olla uskollinen kuolemaan saakka? Uskallanko ja kykenenkö täyttämään Isän antaman kutsun?”

Pimeää yötä seurasivat keveät askeleet myrskyisällä Gennesaret -järvellä. Koetuksen tuli oli rauhoittunut sielun seurusteluun Isän kanssa. Kävely veden päällä oli rohkeaa elämistä keskellä mahdottomuutta – ja silti keskellä Isän tahtoa.

Tiedämme, että Pietari yritti hetken päästä samaa ja upposi. Mutta oletko pysähtynyt ajattelemaan Jeesuksen riemukasta kävelyä? Hän ei uhmannut luonnonlakeja vain näyttääkseen että Hän pystyi vaan koska veden varassa seisominen edusti sielun taivuttamista Isän tahtoon. Siitä syntyi elämisen keveys.

Niin, siihen minuakin kutsutaan. En osaa tänään kävellä veden päällä, mutta tiedän jotain siitä, miltä tuntuu olla mieleltään järkkynyt. Etsin samaa yksinäisyyttä Vapahtajani kanssa. Jeesus näytti tien yhteiseen ikeeseen. Yhteiseen kipuun ja yhteiseen riemuun.