”He sitovat kokoon raskaita ja vaikeasti kannettavia taakkoja ja panevat ne ihmisten harteille, mutta itse he eivät tahdo niitä sormellaankaan liikuttaa” (Matt. 23: 4).

Jeesus kritisoi aikansa papistoa. Hänen sanojensa mukaan he opettivat Mooseksen lakia eli Jumalan tahtoa monessa kohdin oikein, heiltä puuttui tosin oikea näkökulma.

Hengellisellä johtajistolla oli monia sellaisia etuoikeuksia, joita opetettavilla ei ollut. He olivat monesti hyväosaisia ja toimeentulevia ja heillä oli hyvät edellytykset keskittyä hengellisiin harjoituksiin.

Ylipapit ja heidän seuraajansa elivät pilvenhattaralla yltäkylläisyyden keskellä. Fariseukset pyrkivät sen sijaan olemaan kansanpuolue; he pyrkivät elämään tavan rahvaan keskellä tavallista, Jumalalle omistautunutta elämää. Jotain kuitenkin puuttui.

Opetuksen sävy muodostuu usein opettajan omien elämänkokemusten kautta. Jos elämä on ollut suotuisaa, jaksaa ihminen kantaa painavampaa vaatimusten reppua. Toisen elämä voi olla puhdasta arjen selviytymiskamppailua.

Jeesuksen ajan hengelliset opettajat pitivät uskonnollis-eettistä mittanauhaa korkealla. Ei Jeesuskaan sitä ollut alentamassa, Jumala oli Hänellekin pyhä. Mutta Jeesuksen opetus soljui säälin ja rakkauden täyttämästä sielusta. Hän ei tyytynyt vain lausumaan painavia sanoja ja katsomaan kuinka ihmiset lyyhistyivät niiden alle, ei, Hänen intohimoinen suhtautuminen heikkoihin ei sallinut sitä.

On mielenkiintoista, miten Jeesus täytti aikansa kirkosalit ja luentohuoneet. Hän itseasiassa nosti pyhyyden riman aikansa opetusta korkeammalle ja silti särkyneet janosivat Hänen sanojaan niin, että olisivat ilman ruokkimisihmeitä nääntyneet erämaahan.

Myötätunto on kallis hyve. Se on todellinen Hengen hedelmä. Se annetaan lahjana niille, jotka särkyvät painojensa alle. Heistä jumalallinen lempeys voi valloittaa uupunutta maailmaa.