Ihmisyyteen tuntuu kuuluvan harmillisena mutta oleellisena osana julkisivun kiillottaminen. Toisille halutaan viestiä oman elämän kliimakseja antaen ymmärtää, että ne ovat täyttä arkipäivää. Some on tästä hyvä esimerkki.
Tekopyhyys tarkoittaa eräänlaista esittämistä, näyttelyä. Siinä pintarappaus on huolitellun tyylikkäämpää kuin sisärakenteet.
Tekopyhyys viihtyy myös kristillisessä maaperässä. Jeesus varoitti aikansa raamattuopettajia näyttelemästä hurskaampaa kuin he todellisuudessa olivat (esim Matt. 23: 28) ja varmasti Hän on valmis uusimaan sanansa myös meidän aikanamme.
Mikä tekopyhyydessä on niin vaarallista? Kun minä korostan osatotuuksilla omaa kristillistä imagoani, lähellä olevan ahdistuneen kristityn ryhti painuu entistä kumarampaan. Esittelen elämää, joka ei ole totta ja teen siitä mitan, jonne toiset eivät koskaan voi päästä – en pääse siihen itsekään.
Tekopyhyys on erityisen vaarallista hengellissä vastuussa olevilla. Heidän elämänsä kertoo sanomasta enemmän kuin sanat. Jos vanha luonto saa rehottaa hengellisten lihasten pullistelusta, voi vahinkoa syntyä enemmän kuin arvaamme. Juuri tekopyhyys on kautta aikojen tehnyt kirkon portaat niin tavattoman korkeiksi tavalliselle ihmiselle; valheellinen kiilto nostaa armon mitan taivaita korkeammalle.
Jeesuksen sanojen äärellä saan itsekin tehdä parannusta. Miten paljon haluaisinkaan esitellä omaa raamattutuntemustani, orastavan pyhityksen vihreitä nuppuja ja samalla piilotella vuosikymmenestä toiseen hankaavia ongelmia? Kaipaan ihmisten kiitosta ja olen tarpeeni vuoksi valmis venyttämään omantuntoni rajoja. Se ei ole enää totuudessa elämistä.
Ei ole tarkoitukseni kommentoida joka kerta, mutta nostit sellaisen aiheen joka on vaivannut minua kauan. Täällä Suomessa on muutenkin hyvin yleistä tämä alemmuuskompleksi joka on seurausta siitä että jotkut nostetaan jalustalle tai nousevat itse. Tätä itsensä korottamista pidetään hyvin tuomittavana myös maallisissa piireissä. Itse olen toivonut että seurakunnassa kristittyjen joukossa meillä olisi vahva tietoisuus siitä, että me olemme syntiset ja Jumala on Pyhä. Eli olimmepa miten hyviä tai huonoja omasta mielestämme niin olemme kaikki pahan saastuttamia emmekä omin ajatuksin, asentein ja teoin sitä voi millään muuttaa. Ainoa pyhitys on siinä että sanomme Jeesukselle kyllä. Mutta nyt haluaisin että vaikka näin korona aikana alettaisiin hyväksyä se, että joukossamme on niitä henkilöitä jotka ovat saaneet joko armolahjan tai lahjakkuuden olla toisiin nähden hieman kyvykkäämpiä. Tai jotka ovat saaneet kutsun toimia tehtävässä johon he eivät välttämättä koe olevansa riittävän kyvykkäitä (esim. Mooses). Näille henkilöille seurakunnassa pitäisi olla täysi oikeus saada tehdä työtänsä iloiten ja vaikka he nimellään ja olemisellaan tuovatkin itseänsä esille niin uskon, että he tietävät oikein hyvin mistä he ovat lahjansa ja tehtävänsä saaneet. Siksi minä kehoitan veljeäni laittamaan pois sen ajatuksen että sinä korottaisit itseäsi jos sinä inhimillisellä viallisuudellasi kuitenkin haluat välittää sanomaa Jeesuksesta. Sama kehoitus kaikille. Lahjat ovat moninaiset. Myös itse kainostelen sävellystyöni kanssa kun laitan nimeni teoksen nurkkaan. Mutta usko pois se on huomioitu ylhäällä että Jaakko julistaa ja Vesa väsää veisuja ja veisaa vaikka nuotin vierestä.
Laitappa joskus meiliä tulemaan niin voisin lähettää muutamat nuotit.
Tosi hyvä aihe ja tarpeellinen.Hyvin harvoin tästä opetetaan saatika puhutaan edes kristittyjen kesken ääneen.Se mitä ennen elämässämme on tapahtunut tai minkälaisissa vaikeuksissa nyt ollaan kiedotaan jonkinlaisiin fraseologisiin termeihin.Itsekin olen arvostellut nuorena kristittynä muiden uskoa tekojen perusteella pitäen itseäni parempana,kunnes olen tullut kolisten alas portaiden yläpäästä ihmeyellen miten täsdä näin kävi.Mutta tosi on että vasta siellä lattialla rähmälleen maatessa ymmärtää vasta jotain mitä se Jumalan rakkaus on anteeksiantamuksen saaneena.Edes jotain siitä…..