”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut” (Room. 8: 28).

Miten räjähdysherkkä jae tämä onkaan! Miten Jumala voi todella sanoa vaikuttavansa kaiken parhaakseni, kun elämässäni on näin paljon menetystä ja kärsimystä?

Eilen itkeä tirautin pienen kyyneleen puun alle jäämisen 10-vuotispäivän kunniaksi. Vaikeudet eivät loppuneet siihen, vaan kuluneen vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon erikoisia ja raskaita asioita, että ne piti viime talvena nitoa elämäkerraksi.

Vaikeinta on pitkittynyt sisäinen kärsimys. Jatkuvat kivut ovat painajaismaisia mutta sisäinen näköalattomuus, toivottomuus, väsymys ja alakulo ovat kuin suo, josta ei pääse millään kuiville. En voi siis sanoa kaiken kääntyneen hyväksi. Itseasiassa ennusteet ovat hyvin huonoja ja on enemmän kuin luultavaa, että esimerkiksi kävelykyky on menetetty etuoikeus seuraavan vuosikymmenen kuluessa.

Jos Jumala vaikuttaa kaiken parhaaksemme, miten Hän voi sallia määrätöntä ja selittämätöntä ahdistusta ja kärsimystä? Eikö Raamattua pidä tässä kohtaa oikaista ja tulkita toisin?

Minä en saa elämäni ahdistaviin asioihin syitä, en ainakaan tavalla, jolla haluaisin. Aika usein olen kivusta kerällä ja itken Jumalaa ottamaan edes jonkun kuorman pois. Haluaisin tietää, että elämä on jatkossa elämisen arvoista, että jonakin aamuna herään toivorikkaana ja nautin jälleen aamukahvista lintujen laulaessa.

Minulle Jumala ei tunnu paljastavan huomista. Riittää kun jaksan aina yhden päivän. Itseasiassa juuri särkyneenä ihmisellä on mahdollisuus pysähtyä ja arvostaa yhden hyvän hetken arvokkuutta. Se voi olla vaikka tekstiviesti tai yllättävä kahvihetki naapurin kanssa.

Vaikuttaako Jumala todella kaiken meidän parhaaksemme? Mielessäni vilisee kaikki ne lukemattomat särkymiset ja menetykset jotka olen itse kokenut ja joita olen nähnyt ystävieni elämässä. En suostu alentamaan Jumalan lupausta. Ehkä juuri se auttaa yli pahimpien hetkien, että tuolla jossain on Jumala, joka rakastaa minua ja joka määrää tähtien paikat ja samalla aivojeni serotoniinitasot. En ymmärrä Häntä mutta haluan luottaa.

En olisi valinnut tällaistä elämää. En mistään hinnasta. En haluaisi olla nelikymppisenä vailla hallinnan lankoja. Mutta ehkä juuri elämän revittyjen sivujen kautta toinen, kirkas ja tuleva elämä pääsee murtautumaan arkeeni. Edes hieman? Ehkä oma neuvottomuuteni ja jopa toivottomuuteni saa minut näkemään elämän haurauden ja antamaan jäljelle jääneet palaset Hänelle, joka osaa saada niistä vastoin järkeä jotain järkevää?

Oletko Jumala siis lupauksesi tasalla? Oletko todella niin suuri, että hallitset meidän menneisyyden, tämän päivän ja koko tulevaisuuden? Oletko minun ja meidän kaikkien tahtojen, motiivien ja valintojen taustalla ja pidät kaikkea koossa? Onko minun elämäni, tällaisena kuin se on, räätälöity juuri minulle?