”Kuinka kauan annat palvelijasi odottaa?” (Ps. 119: 84).
Haluan uskoa, että Jumala on olemassa ja Hän on, ei pelkästään kaikkivoipa, vaan yhtä lailla rakastava ja kiinnostunut juuri minusta.
Haluan uskoa, että Jumala tahtoo minulle hyvää ja Hän lupaustensa mukaan on joka hetki lähellä ja suodattaa jumalallisella suodattimellaan jokaisen asian juuri minulle sopivaksi.
Minä uskon. Ja silti huomaan kyseleväni päivästä toiseen, että miksi Jumala et puutu asioihin, muuta niitä ja tuo helpotusta? Miksi annat ikävien uutisten tulvia kuin kutsumattomien mainosten ja täyttää sydämeni postiluukun?
Vaikeuksissa luottamuksen kuminauhaa venytetään koko kylän voimin. Tänään havahduin ajatukseen, että entä jos se katkeaa? Entä jos kärsimykset saavat ammuttua taivaalla lentävään luottamusleijaani reikiä toisensa jälkeen niin, että se ja samalla jaksamiseni viimeinen tarttumapinta, toivo, putoaa harmaana paperimassana maahan?
Entä jos Jumala ei autakaan sopivaan aikaan? Entä jos Hän ei olekaan hyvä? Entä jos hän on lopulta voimaton kaiken vellovan ja vyöryvän pahan edessä? Entä jos?
”Haluatteko tekin lähteä pois” oli kerran Jeesuksen kysymys opetuslapsille. Se taitaa olla minullekin taas tänään ajankohtainen haaste, joka vaatii vastausta.
Kun en muuta osaa, heitän pallon takaisin sinne, mistä se maailmaan on alun perin tullut. Pidä sinä Jeesus huolta heikosta uskostani. Puhalla uusia tuulia toivoni alle.
Sinulla on miljoona tapaa osoittaa rohkaisua, sen olen kokenut. Valitse tänään niistä yksi ja houkuttele minut takaisin siipiesi suojaan.
Kiitos, Jaakko. Samoja tuntoja ja kysymyksiä täällä tänään. Olen sentään paljon lukenut kristillistä kirjallisuutta, mutta olet ensimmäinen, joka uskaltaa näin avoimesti ilmaista uskonkamppailujaan. Minulle ne ovat olleet tuttuja vuosikaudet – välillä toki valoisampiakin vaiheita – mutta on ollut lohdullista, että saa tietää jollain muullakin olevan samoja tuntoja. Se ei tietysti kokonaan poista omia ahdistuksia, mutta helpottaa hiukan, kun tietää, ettei ole yksin ihmettelemässä.
Jatkanpa vielä, Jaakko, että blogisi ovat Taivaan lahjoja meille, joiden uskontie ei ole tasainen latu, vaan jotka joudumme tarpomaan vastatuulessa ja umpihangessa, vaikka kuinka tahtoisimme uskoa, että Jumala on hyvä ja kaikkivaltias ja suodattaa kohtaamamme kokemukset. Olkoon lohdutuksena itsellesi, että toivon leijasi on kuitenkin edes päivän kerrallaan kannatellut muiden samaa kokevien leijoja.
Kiitos Jaakko! Odotan aina innokkaasti viestejäsi. Ne antavat minulle uutta rohkeutta jaksaa ja sanoja jolla voin edelleen auttaa ystäviäni jaksamaan .Jumala on antanut Sinulle armolahjoja! Siunausta t. Marja Saarinen.
Jaakko, sinä et huuda yksin, olen samassa kuorossa sinun kanssa. Ja kun Jumalan korvissa huokauskin on huuto, millainen onkaan se itku joka nousee Hänen puoleensa ! Luottaako Hän minuun niin paljon, kun antaa ( minusta Tuntuu) minulle niin paljon punnittua ahdistusta? Jeesus nimi on ainakin tullut useammin huulilleni. Jaksanko ajatella, että ahdistukset ovat naamioituneita oppitunteja Jumalan koulussa. Jobkin oppi Jumalasta uutta. Ja onhan se myös koettua aiemmin omassa elämässänikin. Mutta saan olla vain, huutaa , kysellä ja itkeä, Hän pitää sylissään ja kantaa perille. Maailmassa teillä on ahdistus, Minä Olen voittanut maailman.
Palaan yhä uudestaan tähän blogiin. Luen sen Jumalalle rukouksenani. Katso, Herra, mitä me kyselemme. Etkö välitä kysymyksistämme, jotka ovat meille elintärkeitä?
En ajattele, etteikö Jumala olisi kaikkivoipa ja hyvä. Mutta minusta näyttää siltä, että hän sitoo toimintansa elämän lakeihin eikä ylitä niitä. Tämä tuntuu joskus lohduttomalta. Tuntuu, että näin ollen kaikki muutokset tapahtuvat liian hitaasti. Apu viipyy. Jeesus kyllä sanoo, että Jumala ei viivyttele rukousten kuulemisess, eikä niihin vastaamisessa, mutta minusta ei tunnu siltä. Enemmän tuntuu siltä, että hän on jättänyt meidät luonnonlakien armoille.