”Jeesus sanoi heille: Uskokaa Jumalaan” (Mark. 11: 22).
Nälkäinen Jeesus oli langettanut ankaran kirouksen syyttömälle viikunapuulle siitä, ettei tämä ollut tuottanut hedelmää aikana, jolloin niitä ei pitänytkään olla.
Pietari varmaan ihmetteli Jeesuksen poikkeamaa matkareitistä etsimään viikunoita, koska seuraavana päivänä hän heidän kävellessä samaa reittiä katsoi kyseistä puuta: Jeesus, katso! Tuo eilen rehevä puu on nyt aivan kuivuttunut!” Mistä oli kyse?
Viikunapuun kiroaminen oli symbolinen enne siitä, mitä tulisi käymään Israelin kansan jumalanpalvelukselle. Vanha liitto oli päättymässä ja Israelin yksinomistus Jumalaan tien päässä.
Jeesus sai kuivuneesta puusta myös hyvän aiheen opettaa rukouksen voimasta. Hän kehotti jokaista seuraajaansa pitämään uskon Jumalaan. Jokainen rukous kuultaisiin ja niihin myös vastattaisiin – jos uskoa olisi riittävästi.
Luin eilen Jeesuksen sanat laittaessani lapsia nukkumaan ja samalla pidätellessäni kyyneleitä selän tuomasta kivusta. Ja ei vain siitä vaan samalla kaikista niistä haasteista, jotka alkavat tuntua iltayön hiljaisina tunteina kuin pahoilta painajaisunilta, joita ei pääse karkuun.
Uskoni ei riittänyt pyytämään selän parantumista. En uskaltanut myöskään pyytää masentunutta mieltäni nousemaan. En uskonut iloon. Mutta laitoin toisen käteni pahemmin vaurioituneen polveni päälle ja katsoin Jeesuksen sanoja yhä uudestaan. Ihanko oikeasti Jeesus? Voisiko tähän polveen kasvaa uutta rustoa?
Heräsin aamulla samaan polvikipuun. Mutta luin jälleen Jeesuksen sanat. Jomman kumman todellisuuden täytyi olla enemmän totta, kuilu molempien yhdistämiselle on liian suuri. Joko minun pitää alistua mutisematta kaikkeen pienen Jumalan kanssa tai sitten Jeesus todella tarkoitti sanojaan.
Vaikka polvi ei eilen parantunut, jotain tapahtui. Jeesuksen sanat aiheuttivat sisälläni pikkuruisen vallankumouksen. Raamatun sanojen välityksellä sain kurkistaa hetkeksi Jumalan maailmaan. Siellä on kaikki niin selkeää. Sain toivon. Se tuntui jopa enemmältä kuin jäsenten korjaantuminen.
Usko ei synny tsemppaamalla tai taianomaisilla riiteillä. Sen luo Jumalan sana kuulemisen kautta (Room. 10). Siis matka ihmeeseen kulkee Jumalan omien sanojen kautta. Hän lupaa, Hän vaikuttaa ja lopulta Hän myös tekee.
Siis jaksetaan vaikeuksienkin keskellä uskoa Jumalaan. Ja uskalletaan olla siinä kyydissä, jossa kuskina on Jumala itse.
Jos uskoa olisi riittävästi? Milloin sitä on riittävästi? Jos apu on minun uskostani kiinni, se ei yllä ihmeisiin.
Kun Jeesus toimi maan päällä, hän sanoi eräälle isälle:”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Isällä uskoa ei ollut, sen hän itse tunnusti. Mutta Jeesuksella se oli. Siksi poika parani. Jospa Jeesuksen usko auttaisi meitäkin, joiden usko aina jää vajaaksi.
Rukoilen, että kipujesi keskellä saisit kokea samaa lohduttavaa Jumalan läsnäoloa, jota kerrot saaneesi sairaalassa ollessasi. Se olisi lääkettä myös masennukseen. Ehkä saitkin. Blogisi loppu viittaa siihen.
Kunpa joskus saisin itsekin. Riipun kiinni toivossa silloin, kun usko uhkaa hiipua.
Rukoilen että polvirustosi saisi kasvaa kuin sienirihmasto syksyllä ja selkäydinkanavasi puhdistuisi kuin nuohoojan kätten alla.
Rukoilin lisärohkaisua sinulle.Nousi päivänsanakirjasta sanat:
Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen,sillä minä olen yksin ja avuton.Ps 25:16 ja Herra minulla ei ole ketään,joka auttaisi minut altaaseen,kun vesi kuohahtaa.Aina kun yritän sinne,joku toinen ehtii ennen minua.Jeesus sanoi hänelle:”Nouse,ota vuoteesi ja kävele” Joh:5:7-8
Arvioi onko rohlaisu.Jokatapauksessa runsaasti voimaa sinulle rukoilen!!
Jatkan edelliseen. Pohdin vielä, onko teologisesti oikein puhua Jeesuksen uskosta enää nyt, kun hän on Isän luona. Nyt on turvauduttava Henkeen, joka on täällä kanssamme. En tiedä, onko oikein puhua hänenkään uskostaan, mutta selvää on, että hänet on annettu rukoilemaan puolestamme. Ehkä siis uskomaankin. Kun meidän uskomme murtuu, sammuu rukouskin. Silloin avuksi tulee Henki, joka asuu sisimpämme ytimessä.