”Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: `Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua´” (Matt. 16:24).

Jeesus ei ollut siloteltu matkasaarnaaja, joka valitsi aiheensa sen mukaan, mitä ihmiset tahtoivat kuulla. Hän yhtä aikaa aiheutti paheksuntaa armolla, jolla ei ollut rajoja kuin vaatimuksilla, jotka ylittivät seuraajiensa kapasiteetin.

Vai mitä mieltä olet Jeesuksen sanoista, jotka lainasin tekstini alussa? Opetuslapset ottivat taatusti askeleen taaksepäin miettien mielikuvaa ristiä kantavasta kuolemaantuomitusta. Oliko se todella heidänkin tiensä? Haluaisivatko he seurata miestä, joka vaati sellaista?

Jeesuksen sanat ulottuvat myös meille. Hän ei koskaan pakota vaan kysyy, tahdommeko alistua Hänen kutsuunsa ja tahtoonsa.

En enää usko, että ihmisessä itsessään olisi voimaa kieltää itsensä ja luovuttaa asioita, jotka ovat hänen koko elämänsä perusharkkoina. Jeesus kutsui elämään, joka oli ihmisille mahdotonta ja siinä oli Hänen sanomansa paradoksaalisuus.

Tahdotko elää lähellä Jeesusta? Anna Hänen karkeiden vaatimusten läpäistä suojakuoresi ja uskalla jäädä alastomana Hänen silmiensä eteen. Älä kiirehdi torjumaan sanoja, joita et saa siististi samaan pakettiin Hänen muiden sanojen kanssa.

Jeesuksen seuraaminen on usein kävelyä yhä kapenevalla tiellä, tiellä, jolla emme tahtoisi olla. Mutta. Ensimmäiset opetuslapset valitsivat tuon tien. Miksi? Koska he näkivät Mestarinsa sädehtivät silmät ja kuulivat äänenpainon, joka oli täynnä iloa ja kutsuvaa rakkautta.

Jeesuksen oma ristin tie oli matka kuolemaan ja sen jälkeiseen kunniaan. Se on myös meidänkin tiemme. Jos tahdomme: kuolemaa on kyllä luvassa, mutta myös elämää, josta saatoimme ennen vain haaveilla.