Eilen sain olla mukana Joensuun Rantakylän seurakunnan Tuomasmessussa. Ehtoollisen alkaessa otin henkisen taka-askeleen: miten minä voisin kelvata Kristuksen yhteyteen? Riittäisikö Jeesuksen armo todella minullekin, näin suurelle syntiselle?

Mietin, kokiko profeetta Jesaja aikanaan jotain samaa? Tosin en tohdi väittää häntä yhtä syntiseksi kanssani mutta Herran kirkkauden valossa hän, n 30-kymppinen pappissukuun kuuluva hyvämaineinen mies koki olevansa auttamattoman saastainen. 

————

On ymmärrettävää, että kun nykyaika siirtää pyhiä rajamerkkejä ja työntää seurakuntaa peränurkkaan, vastaliikkeenä nousee Jumalan pyhyyttä vaativat puheenvuorot. Mutta Jumalaa ei puolusteta ensisijassa sanoin, vaan elämällä todeksi sitä yhteyttä, mistä toisille saarnataan.

Jos seurakunnan kuuluvin viesti on rajanveto oikean ja väärän elämäntyylin puolesta, on jotain olennaista kadotettu. Silloin kristinusko kadottaa sille omalaatuisen piirteensä ja katoaa pieneksi protestiliikkeeksi muiden uskontojen sekaan. 

———–

Erään munkin huudot kaikuivat kerran pitkin luostarin kiviseiniä. ”Voi minun suuret syntini” olivat lähtölaukauksena uskonpuhdistukselle, jonka vaikutuksesta me voimme maksaa asuntolainoja sen sijaan, että ostaisimme anekirjoja kuolleiden omaistemme puolesta. Yksi ihminen koki Jumalan pyhyyden ja sen seurauksena armo löytyi miljoonille. 

———-

Jos me haluamme taistella tänään Jumalan pyhyyden puolesta, ratkaisu ei ole keskittyä muiden synteihin. Kun sen sijaan löydämme syyllisen oman rintakehämme sisältä, olemme oikeilla jäljillä. 

Nähdessämme omat syntimme löydämme samalla sen ytimen, mikä kristinuskosta on vaarassa kadota. Löydämme armon. Löydämme Jeesuksen. Silloin – juuri silloin meillä saattaa jopa olla sanottavaa toisille. Ja silloin taistelemme samalla Jumalan pyhyyden puolesta, mutta muuttuneen asein: rakastamalla.