”Kun Manasse rukoili Jumalaa, Jumala myöntyi hänen pyyntöönsä” (2. Aik. 33: 13).

Vaikka apostoli Paavali kirjoittikin Timoteukselle olevansa maailman suurin syntinen, Raamatussa eräs toinen henkilö ilmoittautuu kilpaan mukaan. Tämä henkilö on Juudan kuningas Manasse.

Manasse teki niin paljon järkyttäviä ja vääriä asioita, että Raamatun kirjoittajilta tuntuvat välillä loppuvan sanat kesken. Manassen elämää lukeva joutuukin kysymään: onnistuiko hän tekemään elämässään yhtään asiaa oikein?

Manassen pahuudesta kärsivät lukemattomat ihmiset sekä hänen aikanaan että vielä hänen jälkeensä. Raamattu ilmoittaakin, että Manasssen jälkeiset sukupolvet joutuivat pakkosiirtolaisuuteen juuri hänen jumalattomuutensa tähden (2. Kun. 24:3,4).

Jos joku ihminen ei siis ansaitsisi armoa ja anteeksiantamusta, se olisi juuri tämä pohjaan saakka irvokas ja päämäärätietoisen syntinen kuningas. Onkin ihmeellistä, että juuri Manassen elämässä Jumalan armo laskeutuu niin alas, että se alittaa kaikki päättelyketjumme.

Manasse koki armon ja hänen elämänsä suunta muuttui. Keskellä sairasta pahuuttaan hän uskaltautui huutamaan Jumalaa avuksi ja hänen rukouksensa kuultiin. Armo ei myöskään jäänyt vain hänen huulilleen, vaan Jumalan ansaitsematon rakkaus näkyi muuttuneina tekoina.

Kun Jumalan anteeksiantamus riitti Manasselle, ei kenenkään tarvitse jäädä sen ulkopuolelle. Manassella oli tarjottavanaan vain avuton huuto, mutta se riitti, koska se suuntautui oikealle taholle.