”Sinun lähelläsi on ehtymätön ilo” (Ps. 16: 11).
Jos yksi sana kuvaisi minun tämän syksyn kaamosta, se olisi ilo. Siis sen puute. Ilo on tuntunut karkaavan elämästäni kuin elohopea rikkoutuneesta lämpömittarista. Olen juossut sen perässä pitkin sieluni valtatietä ja silti se on onnistunut karkaamaan sormieni välistä.
Ehkä juuri sama sana oli opetuslasten huulilla, kun he näkivät aamuisin Jeesuksen palaavan yksinäisiltä rukoushetkiltään? He näkivät ilon, joka säteili Jeesuksen kasvoilta ihan kuin Mooseksen kasvot hohtivat vajaat puolitoistatuhatta vuotta aikaisemmin.
Minä uskon, että ilo odottaa löytäjäänsä. Se on jatkuvasti lähempänä meitä kuin kukaan ihminen voisi koskaan olla ja silti en kuule sen kaunista sointiaan. Ehkä en kuule, koska olen täynnä kaikkia muita ääniä, sisältä ja ulkoa? Ehkä en jaksa virittää sisäistä taajuuttani, koska syyllisyys lukemattomista epäonnistuneista yrityksestä nauraa avuttomille hapuiluilleni?
Rukous on kutsu iloon. Se on kutsu Hänen lähelleen, josta kaikki koettavissa oleva ilo on saanut alkunsa.
Tapoja ja käytäntöjä etsimme myöhemmin; Tänään tehtäväsi on kysyä itseltäsi: voisiko rukous olla sinulle sitä iloa, jota elämääsi kaipaat?
Tuo ilo, mitä etsit, oli niin lohduttava! Sitä itsekin kaipaan elämän moninaisten haasteiden keskellä! Koen, että Jeesus on ilon lähteenä läsnä, mutta lähde on täyttynyt kaikella sillä moskalla, mitä joka päivässä on! Suodatinkin on ilmeisesti ajoittain tukossa! Siksi todella lohduttaa tuo!
Jeesus lupaa jäähyväispuheessaan, että hänessä ja hänen sanoissaan pysyvä saa täydellisen ilon. Jo nytkö vai vasta kerran Jumalan valtakunnassa? Jos jo nyt, niin itse olen kyllä jossain katveessa.
Mietin, kuinka voisi niin vapautua menneisyyden varjoista, että ilo syrjäyttäisi ne kokonaan. Miten saisi ne työnnetyksi niin etäälle, että ne eivät pystyisi himmentämään iloa? Että ilo jäisi päällimmäiseksi ja peittäisi alleen kaiken muun. Osaisipa joku neuvoa.