Raskaat olivat miehen askeleet. Hän oli vaimonsa opastamana lähtenyt testaamaan viimeistä oljenkortta, kaikki muu apu oli jo kokeiltu. Maine synagogayhteisön esimiehenä oli nyt toisarvoista, oma lapsi ei saanut kuolla.

Kaikki näytti ensin hyvältä. Jairos tavoitti Jeesuksen väentungoksen keskeltä ja niin he lähtivät vieretysten kulkemaan kohti viimeisiä, raskaita hengenvetoja vetävää tytärtä. Aika oli kortilla.

Mutta sitten tuli este, aivan kuin niin monissa muissakin evankeliumien kertomuksissa. Sillä aikaa kun pitkään sairastanut nainen parantui koskettaessaan salaa Jeesuksen vaatteita, Jairos kuuli maailmansa romauttavan uutisen: ”Tyttäresi ehti jo kuolla. Enää ei Jeesusta tarvita.”

Jeesus kuuli samat sanat. Hän kääntyi sisältä kuolleeseen Jairokseen, katsoi häntä silmiin ja sanoi: ”Älä pelkää, vaan usko.” Kaksi täysin toisilleen vastakkaista todellisuutta taisteli Jairoksen sisällä.

Me tiedämme kertomuksen lopun. Mutta ehkä olemme omassa elämässämme juuri sillä kohtaa, missä maailmasta ovat kadonneet värit ja parasta-ennen-päiväys on jo mennyt? Ehkä jaksoimme luottaa sinne saakka, kunnes pahin toteutui ja jäimme kuivat kyyneleet poskillamme epäuskoisina elämämme raunioiden päälle?

Jairoksen kertomus on talletettu Raamattuun, jotta toivottomilla olisi toivo. Tämän tarinan myötä Jumala kuiskaa korvaamme: ”Älä pelkää! Minä olen sinun kanssasi. Minä kävelen kanssasi elämäsi pimeydessä ja pidän kädestä kiinni. Luota ja lepää; silloinkin, kun olet tyhjän päällä.”