”Siellä oli nainen, jota kaksitoistavuotta oli vaivannut verenvuoto.” (Mark. 5:25)

Kaksitoista pitkää vuotta puhdasta syöksykierrettä. Kesken hymyilevän elämän astunut tragedia teki elämästä ilotonta ”sitten-kun” -elämää. Muutaman vuoden jälkeen toivo paremmasta alkoi muuttua ”entä-jos-mikään-ei-koskaan-muutu” -pelonsekaiseksi pessimismiksi.

Naisen osa ei todella ollut kehuttava. Varallisuus oli mennyt taudin hoitoon mutta tila oli käynyt aina huonommaksi. Ja hänelle kävi, niin kuin kärsiville yleensä käy: hän oli jäänyt yksin ongelmiensa kanssa.

Naisen uskon kosketusta ihmetellään ja ihastellaan. Mistä me saisimme saman uskon? Kosketus oli todellisuudessa täynnä inhimillistä hätää. Käsi, joka tarttui Jeesuksen viittaan, oli sama käsi, joka oli tottunut lasinpyyhkimien tavoin kuivaamaan epätoivon kyyneleitä uurteisilta kasvoilta.

Järkyttävän kipeät vuodet muuttuivat yhdessä kohtaamisessa ihmeen kasvualustaksi. Ajattele, pysähdy: mikä on tänään sinun kasvualustasi?