”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut” (Ps. 139:16).
Aina välillä epätoivo iskee. Fyysiset kivut, henkinen alakulo, arjen vastoinkäymiset ja ihmissuhdehaasteet tai yksinäisyyden kokemus kuiskaavat: huomisessa ei ole mitään, mitä odottaa.
Pelkään huomista, koska lasken sen olevan kaikkea sitä, mitä menneisyys viitoittaa. Pelkään, että Jumalakin levittelee avuttomana käsiään ja valittaa, ettei ehdi reagoida kaikkiin aikaansaamiini tulipaloihin.
Mutta miten eri äänellä Raamattu puhuukaan huomisesta. Jumala avaa oven, istuu huomisen valtaistuimella, hymyilee ja kutsuu meitä astumaan valmiiksi kalustettuun huoneeseen; elämään, jossa kaikki ovat paikallaan tarkasti harkitun järjestyksen mukaisesti.
Kiitos Jaakko. Tämä sopii niin hyvin tämän päivän lohdutukseksi. Veljeni 55 vuotias on viimeisillään, matkalla kotiin. Ja huomista jo pelkään, onko päivä vai joko yö viimeinen. Herra Sinua siunatkoon.
Inspiroivaa ja vahvistavaa, kiitos!
Usko ja toivo, luottamus kantaa meitä kaikissa hetkissä tilanteissa, kiitos
Mikäli ylipäätään uskomme, niin täytyyhän myös 139:16:n olla totta! Ja myös Roomalaiskirjeen 8:28… – jos emme voi luottaa Raamattuun, koko elämän veneeltä menee pohja, eikä siinä tapauksessa millään ole mitään merkitystä… mieletöntä ja karmivaa, jos totta! 😱
https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/karmiva
Tuo ”hermoja repivä” tuolla on kyllä aika osuva määritelmä minun tilanteeseeni… 📱😰
Kirjoitettu yhä jatkuvien kännykkäongelmien keskeltä, kun ei oikein näe Jumalan tarkoitusta… mutta selvästi tämä on henkimaailman hommia: koettelemus tuli lähes välittömästi, kun ensin olin päättänyt mennä seurakunnan huomiseen eli keskiviikon tilaisuuteen…
Kuka tämän lukeekin; voithan rukoilla Herran yliluonnollista rauhaa minun elämääni?
Hänen työnsä varassa kaikki. 📖🤕
”Mutta jos Kristusta ei ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa, turhaa myös teidän uskonne.” (1. Kor. 15:14, RKK)
”Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saarnamme, turha myös teidän uskonne”. (1. Kor. 15:14, 33/38)