”Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!” (Ps. 36:8)
Olisipa minulla, Jumala, kyllin laaja sydän, että voisin ottaa vastaan sinun armosi koko voimassaan.
Vain pisaroita sieltä ja täältä vuotaa läpi pelkojeni muurien; jo pienet pisarat synnyttävät värejä harmaaseen maaperään.
Sinun anteeksiantamuksesi on kuin Päijänne, johon saisin hypätä kesäiseltä laiturilta ja sukeltaa pitkään raikkaassa vedessä; silti läträän lammikoissa ja vedän tarkat uimarajat toisille – etteivät he vaan löytäisi jotain, mitä itseltäni kiellän.
Sinun rakkautesi hyväilee kasvojani ja hipaisee selkääni silloin, kun olen syyllisyyden tähden kääntynyt pois ja pelkään etäisyyttäsi.
Kuinka pullotan sinua kuin vesikriisin aikana vain ymmärtääkseni, että tahdot juosta elämääni jokaisena päivänä elävän veden tavoin. Ihmeellinen on armosi, Herra. Ihmeellinen olet Sinä.
Kirjoitat koskettavasti, kauniisti, lohdullisesti armosta. Mutta se on kuin kangastus: etääntyy sitä mukaa kuin sitä yrittää tavoittaa. Yhä uudelleen kysyn ja ihmettelen: miksi syyllisyydet, häpeät ja pelot ovat tuntuvaa todellisuutta sielussa, mutta armoa on lähes mahdoton saada tuntumaan yhtä todellisena ja vaikuttavana? Pitäisikö se saada aikaan uskon ja kuvittelukyvyn avulla? Eipä tunnu onnistuvan. Vai mitä hengellisiä temppuja pitäisi kyetä tekemään, että saisi armon kokemuksen yhtä tuntuvana kuin nuo sen kilpailijat, jotta se voittaisi? Kummastako se viime kädessä on kiinni, Jumalasta vai minusta?