Muutama päivä sitten kirjoitin Joulu täynnä kummituksia -kirjoituksen. Julkaisun jälkeen jäin miettimään, miten synkkä se oli, suorastaan vastoin iloista joulumieltä.
Mutta oma jouluni on tähän saakka ollut kammottavan ja katastrofaalisen väliltä. Jo eilen herätessäni aloin itkeä kuin pieni lohduton poika ja nyyhkytin Iiristä apuun keskellä kosmista pakokauhuani. Muistot vyöryivät sieluuni talvisodan hengessä eikä se ollut kovin hyvä tilanne käynnistää joulumieltä omille lapsille.
Tämä aamu alkoi aivan samalla tavalla. Kirosin joulun peittoni alla ja olin totaalisen yössä. Yksi lause juoksi luokseni kuin lääkintämies keskelle poteroita ja pommituksia: ”Jouluna Jumala ei pysähdy.”
Omissa tunteissani näinä päivinä koko Suomi on kerääntynyt pienten ja suurten perhekuntien muodostamaan yhteyden juhlaan. Some täyttyy hymyistä ja jouluasuista, joulupöydistä ja hassutteluista. Mistä minä, joka olen jäänyt joukosta kuin sadonkorjuun aikainen vehnäntähkä traktorin perävaunusta, saisin lohtua ja jopa iloa? Siitä, että edes jouluna Jumala ei laita oviaan kiinni ja keskity itseensä.
Tänään ei kolmiyhteinen Jumala ole laittanut ”Varattu” -kylttiä huurteiselle ristikkoikkunalle. Hän ei keskity tanssimaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välistä yhteyttä kuusen ympärille. Ei, jouluna Hänen sydämensä sykkii meille tarvitseville, iloisille ja kärsiville yhtä lailla kuin vuoden jokaisena muuna päivänä.
Saan jäädä peittoni alle ja itkeä, kunnes muillakin on tammikuun tylsät alepäivät. Saan pitää tonttulakkia päässäni, katsella toisten hyvää ja hymyillä jouluhymyä vaikka sisälläni puhaltaa orvot tuulet – Jumala ei ole unohtanut minua. Eikä sinua.
Tänään Hän varmasti rukoilee meidän jokaisen puolesta ja lähettää enkeleitä matkaan ihan kuin huhtikuun valoisina aamuina. Ehkä juuri tänään Hän kuiskaa meille: ”Autuaita ovat köyhät, autuaita olette te, jotka jäätte ulkopuolelle ja peittojenne sisään, sillä Minä olen teidän kanssanne!”
Jouluna kaiken pitää hohtaa ja kimmeltää. Me rakennamme kulisseja sisäisen pimeytemme peitoksi. Mutta pintakiiltoa ja silkkaa valhetta se kaikki vain on. Sisäiset kummituksemme eivät häviä minnekään. Perheidyllejä ei luoda ulkoisilla keinoilla. Nekin ovat valhetta.
Jouluhulluus on huipussaan Harrodsissa ja Valkoisessa talossa, monin paikoin meilläkin. Pystyykö se tosiaan pettämään jotakuta? Me ihmiset niiden takana olemme yhtä rujoja kuin arkenakin. Kuka pelokas, kuka sairas, kuka julma… Rujoutemme suorastaan kärjistyy vaatimusten paineessa, kun kaiken pitäisi olla niiiin ihanaa!
Kuinka me onnistuimme pilaamaan joulun näin totaalisesti? Kuinka me kristityt voisimme sanoutua irti tästä ja siirtää oman joulumme johonkin muuhun kohtaan? Jeesus ei ole tässä mukana. Ja kun hän hukkuu ja unhoittuu – ei hankeen vaan joulukrääsään – kummitukset viettävät juhlaa.
Ehkä minunkin kommenttini oli synkkä, pilasin jonkun joulumielen. Toki jouluun liittyy paljon kaunista, valoja pimeyden keskellä. Mutta se stressi lahjoista, tunnelmasta, ruuista… pilaa monen perheen joulun. Odotukset kärjistyvät. Lasten kesken on kateutta, vertailua ja pahaa mieltä. Aikuisilla pinna tiukalla, äideillä kädet työtä täynnä.
Ei Jumala lähettänyt Jeesusta tänne siksi, että meillä olisi valtavat paineet hänen synttäreistään. Kuka palauttaisi joulun sen yksinkertaiseen, alkuperäiseen tarkoitukseen? Hän ansaitsisi rauhan Nobelin.