”Seiskää lujina!” (Ef. 6:14).
Vessat ovat lapsiperheen kiireiselle vanhemmalle hyviä paikkoja tehdä elämän pikainventaarioita. Ovi lukkoon, taustamelu mielen vastamelukuulokkeilla hiiden luokse ja minuutin paratiisi aloittaa näytöksensä.
Tänä aamuna otin oman vessahetkeni ja mietin juuri ohi kiitänyttä joulua. Minulle se oli yksi suuri taistelukenttä, aika, jolloin mieleni kaatui vähän väliä ylikuormituksesta. Pahinta oli tunne omasta avuttomuudesta hallita itseä sekä ympärillä olevia ihmisiä ja olosuhteita. Avuttomuus kuiski korvaan lohduttomia tulevaisuudennäkymiä ja epätoivo astui kylään kuin kotiin.
Vessassa tajusin olevani totaalisen yksin. Kukaan toinen ei voisi käsittää sitä kivun, epätoivon ja lohduttomuuden määrää. Ja samassa oikein naurahdin ääneen: enhän minä ollut yksin! Minullahan oli Jeesus, joka oli kaiken ymmärryksen mukaan sitoutunut elämääni hautaan saakka ja sen ylikin. Vessa täyttyi hetkessä ilolla.
Kun Paavali opetti Saatanan juonista ja erityisistä pahoista päivistä, hän kehotti kristittyjä seisomaan aloillaan. Myrskyt kyllä tulisivat aika ajoin, mutta puhureiden ei tarvitsisi kiskoa uskon kilven takana vapisevia sotilaita mukanaan. Seisominen on muistamista.
Aamuisen vessapohdinnan aikana ymmärsin, että epätoivo valtaa mieleni aina kun unohdan. Aurinkoisina päivinä on helppoa uskoa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen, johdatukseen ja hellään huolenpitoon, mutta myrskyn keskellä muistosta jää vain hattaran kokoinen kangastus. Aina kun unohdan, että Jeesus rakastaa minua ja on kaikessa arjessani mukana ulospääsytiet jo valmiiksi navigoituna, hukun.
Kristinusko on muistamista. Seurakunta on olemassa, jotta meillä olisi yhteisö, jossa muistamme yhdessä. Erilaiset kokoontumiset, raamattuopetukset ja hartaudet ovat merkityksellisiä juuri siksi, että niissä muistetaan ja muistutetaan.
Jos sinulla on siis tänään paha päivä, seiso ja muista! Vaikka pimeys peittäisi käsivarren päästä kaiken näkymän, saat olla varma, että laillasi seisovia on tanner täynnä. Enkeliarmeija on puettu täysiin tamineisiin ja sotajoukon Herra istuu valkoisella ratsullaan, ja – katsoo sinua kuin ainoaa aarrettaan.
Enpä usko, että olet ainoa, joka tuntee ajoittain epätoivoa ja lohduttomuutta. Useinkaan ei silloin ole ulottuvilla ketään, joka voisi lohduttaa, että ymmärtää täysin. Vertaistuki puuttuu.
Mutta siinä taidat olla harvinainen, että niin äkkiä löydät sanat tai lauseen, joka keikauttaa tunteesi päinvastaisiksi. Vessan täyteen iloa. Kunpa sellaisia löytäisi aina, kun on tarvis. Mutta useimmiten niitä saa hakemalla hakea. Onneksi joskus sellaistakin tapahtuu.
Jatkan vielä, kun ihmettelen, miksi näihin blogeihin tulee niin niukasti kommentteja, vaikka niissä olisi ainesta monenlaisiin pohdiskeluihin. Ei synny keskustelua. Ovatko suomalaiset kristityt niin tottuneet sihen, että he vain kuuntelevat tai lukevat ja sitten: kiitos.
Tai ehkä facebookissa keskustellaankin ihan oikeasti. Mutta en ole siellä enkä aio liittyäkään. Mielestäni antoisaa, pintaa syvempää keskustelua löytyy kristill.nettikanavilta liian vähän. Kuka kertoisi vinkin sellaisesta kanavasta?
Vieläkin jatkan: tämä on siitä hyvä sivusto, että on tarkstus ennen julkaisua.