”Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä” (Hebr. 10:19).
Jo ihmiskunnan ensimmäisistä edustajista alkaen meillä on perimäämme iskostettu tapa piiloutua Jumalalta. Oman elämän heikkoudet ja epäonnistumiset kalvavat ja ajatuksiin nousee kysymys: ”Miten Jumala voisi hyväksyä yhteyteensä tällaisen kuin minut?”
Varmasti juuri tämä tottumus mielessään Raamatun kirjoittajat korostavat yhä uudelleen: ”Tule esiin piilostasi! Jumala kaipaa ja rakastaa sinua!”
On totta, että Jumala ei hyväksy syntiä, eikä katso elämäämme sormiensä läpi. Hän ei voi, eikä Hänen tarvitse. Jeesuksen yhteyteen tulevat käyvät lävitse erityisen puhdistusprosessin; kuin tieteiselokuvien puhdistushuoneissa meidätkin puhdistetaan Jeesuksen verellä.
Elämämme ei useinkaan kestä tarkempaa tarkastelua eikä mene käsikirjoitusten mukaan. Silti meillä on jatkuva pääsylippu Isän luokse. Saamme ajatuksin ja sanoin viestittää pelkojamme ja ilojamme Kaikkivaltiaalle ja tietää, että meidät kuullaan, aina.
Kun minä katson alaviistoon ja tuskailen olevani ”sellainen ja tällainen”, Jumala antaa käteeni VIP-kortin ja huikkaa: ”Nähdään, toivottavasti pian!”
Niin usein kuulee sanottavan, että ”Jeesus rakastaa sinua”. Mutta jos se jää pelkiksi sanoiksi, eikä konkretisoidu elämässä, nimenomaan sen vaikeuksissa, se alkaa mennä kuin vesi hanhen selästä. Jos puoliso vakuuttaa rakastavansa, mutta ei ole koskaan tuntuvalla tavalla lähellä tai tee mitään sen osoittamiseksi, kuinka kauan jsksaa uskoa rakkauden vakuutuksiin?
Tietysti Jeesus on tehnyt: kuollut ristillä, että pääsisin taivaaseen. Enkä väheksy tätä tietenkään. Mutta jos Jeesuksen rakkaus ei tunnu konkretisoituvan tässä ja nyt vaan vasta joskus kuoleman tuolla puolen, siitä ei saa riittävästi elämänvoimaa.
”Meillä on siis oikeus astua kaikkeinpyhimpään…” Milloin tämä oikeus on voimassa? Joko nyt? Vaiko vasta ”tuolla puolen Jordan-virran, miss on rauha iäinen”?
Miten nämä sanat muuttivat meidän asemamme täällä ja nyt, kaikkien ahdinkojen keskellä? Vai muuttivatko? Miten täällä astutaan kaikkeinpyhimpään? Miten vien tämän kipeän mieleni sinne hoidettavaksi?
Jos Jumala sanoo, että toivottavasti tavataan pian, niin minustako se onkin kiinni? Eikö hänestä? Jos se olisi minusta kiinni, niin vastaisin, että vaikka ihan heti. Mutta jos se on kiinni hänestä, niin miksi hän viivyttelee?
Minulla on paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja joskus tuntuu, että kenelläkään ei ole vastauksia.
Vielä pari kysymystä. Kuinkahan moni ja kuinka usein on saanut astua kaikkeinpyhimpään? Eikö useammat pikemminkin kaikkeinpahimpaan? Vankilaan, sairaalan teho-osastolle, mielisairaalaan, lohduttoman yksinäiseen asuntoon, kiusattuna kouluun tai työpaikalle, pakolaislaivaan … Eikö sinun, Herra, pitäisi olla juuri siellä?
Saan astua kaikkein pyhimpään vaikka joka hetki, hiljentää sydämeni Kristukselle, ylistää häntä hengessäni vaikka ruumiini ja sieluni olisikin rikki.