”Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7: 14).

Ikäänkuin Jeesuksen sanoissa ei olisi jo sinällään riittävästi nikottelemista ja kuulijassa ei syntyisi halua pilkkoa ne niin pieniin osiin, että tuuli lennättäisi ne olemattomiin, hän vielä painottaa sanojaan niin voimakkaasti, että jälkitaltioijat laittoivat huutomerkin perään.

Miten ahdas on siis se portti, joka avautuu elämän paratiisimaisille vehreyksille? Se on niin pieni, että siitä ei juosta läpi voimien tunnossa kuin yhtenä maratoonin välietappina; siitä ei kuljeta leuka ylhäällä kuin mainosten vaatemalleilla osoitellen omaa erinomaista esimerkkiä; se ei vaadi vain hieman kumartumaan vaan laittaa meidät polvilleen ja saa silti kokemaan, että yhä pienemmäksi pitäisi muuttua.

Ei ole ihme, että joudumme portin edessä yhä uusiin punnituksiin ja meitä suostutellaan luopumaan niistä matkatavaroista, jotka eivät mahdu läpi.

Jos on todella niin, että monien joukosta vain harvat löytävät pikkuruisen oviaukon ja mahtuvat siitä sisään, sen täytyy tarkoittaa samalla sitä, että sisään menevät juuri ne, jotka ovat rähmällään nurmikolla ja joutuvat katsomaan elämää yhä pienemmästä kuvakulmasta.

Peukaloiset eivät ole arvossa tämän maailman suurilla pariovilla. Mutta heillä on hallussaan taivaallinen hanhi, joka vie heidät uskon maailmaan, ahtaasta portista elämään, joka ei koskaan enää ahdista.