”Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni… minut valtasi tuska ja murhe” (Ps. 116:3).
Joskus elämä tuntuu kuin tinkimättömän itsevarmalta kuristajakäärmeeltä. Se kiristää otettaan päivästä toiseen, osoittaa ylivertaisuuttaan ja nauraa onnettoman pienille pyristelyillesi.
Elämä monine lonkeroineen voi saada sinut niin ahtaalle, ettet jaksa enää toivoa mitään huomiselta. Voimasi ovat kuluneet kuoleman köysien jäätävässä puristuksessa ja vaikka kuinka taistelet, paine vaan kasvaa.
”Silloin minä huusin Herran nimeä” – silloin, juuri silloin, kun huulet jo sinersivät ja maisemat alkoivat hämärtyä. Juuri silloin, kun jäljellä oli vain viimeinen henkäys ja sen jälkeen vääjäämätön kuolema ja tuho.
Kun toiset näkivät vain äänettömien huulten vapinaa, Sinä kuulit lapsesi itkun. Ja Sinä autoit. Sinä autat aina, et voi toimia toisin, sillä Sinä olet Jumalani, lämmin tuli takassa, untuvatakki pakkasessa.
Kiitos Jaakko tästä tekstistä! Onneksi Ps. 116:1-2 on ikuisesti voimassa, vaikka minusta ei tuntuisikaan siltä.
Olet Jaakko siunaukseksi! ❤
Niin, ja toivottavasti koko psalmi.
”Sinä kuulit lapsesi itkun. Ja Sinä autoit. Sinä autat aina, et voi toimia toisin, sillä Sinä olet Jumalani”.
Entä ne hetket, kun Hänen apuaan ei vain näy, ei kuulu, vaikka miten päin kristitty olisi?
Jumala itse kun ei toimi tarpeeksi suoraan. Valitettavasti asia on useimmiten niin.
Ja jos on niin, että Hän on valinnut toimia hyväkseni lähinnä muiden ihmisten kautta, niin siinä tapauksessa kysymys kuuluu: missä nämä ihmiset ovat?
Ei ainakaan meidän seurakunnassa.
Tai no, ehkä yksi on… mutta tarvitsisin paljon enemmän.
Ei edes tärkeimmissä asioissa ehjä teologia takaa tarpeeksi ihmisiä tueksi tarvitsevalle.
Tuo ”autat aina” ei siis ole kokemuksellisesti ihan aina.
Ei ainakaan tämän kristityn näkökulmasta.
T. Jumalaan monesti pettynyt