”Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!” (Ps. 27: 13,14).
Silloin, kun maa yllättäen pettää alta ja elämä on kuin sarja putoamisia, joissa jokaisen pohjan alta paljastuu uusi kuilu; kun saavutetut vastaukset vedetään punakynällä yli kuin yläasteen uskonnonkokeen arvailut ja tilalle tulvii kysymyksiä, joita ei koskaan olettanut joutuvansa kysymään; kun seesteiseen sinikeltaiseen taivaaseen revitään aukko, joka imee sisäänsä kaiken jo rakennetun, silloin on aika luottaa.
”Minä uskon” voi olla kuin kivusta koukkuun mennyt käsi, joka suoristuu vielä kerran tavoittaakseen jotain, mitä silmät eivät näe; kaksi sanaa voivat olla kuin pieni puinen kehto, johon hämmentynyt ihminen asettaa oman sielunsa, peittelee sen punaisella villapeitteellä ja tyynnyttää sitä kuin pientä itkevää lasta.
Kun kaikki muu on epäselvää ja seuraavaa askelta kannattelee vain kylmä viima, silloin on aika luottaa. Silloin on aika koota kaikki luottamusvarat eri pankkitileiltä ja patjojen väleistä ja sijoittaa ne yhteen kohteeseen, paikkaan, johon tehdään yleensä talletukset vasta viimeisimmässä hädässä: Herraan Jeesukseen Kristukseen.
Hieno kuva!
Sanotaan, että ollessaan hengenvaarallisessa tilanteessa monet ihmiset ovat nähneet elämänsä kulkevan kuin filminauhana silmissään. Sinäkin, Jaakko, taisit jossain blogissa kertoa, että puun kaaduttua päällesi näit syntiesi ja laiminlyöntiesi kavalkadin.
Minä kaipaisin sitä, että Jumalan rakkauden teot elämässäni kulkisivat silmieni editse filminauhana jo nyt. Niitä kun ei välttämättä edes huomaa. Kun saisi niitä katsella, niin voisi luottamus Jumalan armoon ja apuun kovastikin lisääntyä.